Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Niin sanoo vanha suomalainen sananlasku. Se on yksi niistä vahvoista opetuksista, joihin rakentuu meidän kasvatuksemme. Ole nöyrä, onnesi on ohimenevää joten älä takerru siihen. Meinaan silti olla onnellinen, ihan julkisestikin, koska jokaisella kuuluisi olla siihen oikeus ilman pelkoa muiden kateellisuudesta tai katkeruudesta.
Onnellisuus on jännä määre. En oikein edes tiedä, onko se määre elämänlaadulle vai -tavoitteelle, ihmisarvolle vai jollekin muulle, vai kaikille niille yhdessä. Ehkä kaikille yhdessä. Lisäksi jokaiselle onnellisuus tulee eri asioista. Lapsista, liikunnasta, uskonnosta, yksinäisyydestä, ystävyydestä, hyvästä ruoasta. Tai niistä kaikista yhdessä.
Kun meidät opetetaan kätkemään onnellisuutemme, meidät opetetaan samalla pelkäämään sitä. Ainoaa asiaa, puhtaan rakkauden lisäksi, joka on luonnostaan hyvä ja johon tulisi pyrkiä ihan vaan jo siitä yksinkertaisesta syystä että se vapauttaa meidät harmaudesta, tervaisesta pimeydestä.
Romukoppaan ajatus siitä että onnellisuuden tavoittelu on sallittua niille joilla on aikaa, rahaa ja valtaa sellaiseen humpuukiin.
Ehkä mä oon lukenut liikaa viime aikoina.
Me ollaan Juhan kanssa painittu sellaisen päätöksen kanssa, että mihin me asetuttaisiin seuraavaksi. Jäätäiskö tänne vai tultaisko Suomeen.
Luin Rakkaudenhirviön. Täältä Espanjasta käsin katsottuna erittäin kuvaavan teoksen suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen vaatimusten aiheuttamasta apeasta tukahtuneisuudesta, lannistuneesta harmaudesta.
Tuo kirja käänsi vaa’an hienoisesti auringon ja rennon elämän puolelle. Jopa teinimutantti on alkanut puhumaan tänne jäämisestä vaihtoehtona.
Sitten mä luin viidennen Cecilia Samartinin romaanin. Kuubalaisten tyttöjen tarinan vallankumouksen aikaan. Itkin ja nauroin, elin mukana toisessa maailmassa hetken, näin visuaalista ja hengellistä kauneutta ja rumuutta, kumpaakin poskia myöten kananlihalla. Aloitin iltapäivällä ja lopetin kolmelta yöllä. Olin väsynyt ja huonotuulinen seuraavan päivän.
Luin Paulo Coelhon kirjan Athena, sitten taas uudestaan Paulo Coelhon Alkemistin.
Alkemisti muistutti siitä osasta minua, joka suurimman osan aikaa viettää horroksessa jossain syrjäisessä nurkassa koska loppuosa on niin äänekäs ja itseriittoinen.
Kuten aiemminkin olen ehkä hehkuttanut, rakastan merta. Täällä ollessa ei ole kulunut muutamaakaan päivää etten olisi käynyt rannalla. Meri vetää puoleensa, aaltojen kuiskaileva keskustelu rantahiekan kanssa on kauneinta mitä olen kuullut. Niinä hetkinä on ollut helppo olla läsnä. Olla murehtimatta menneisyyttä ja pelkäämättä tulevaa. Tuntea, haistaa, maistaa ja kuulla. Olla elossa. Olla Yhtä.
Nyt kesken on Eat, Pray, Love, se kirja josta on tehty Julia Roberts-leffa. Yritän lukea kirjaa näkemättä Robertsia koko ajan mielessäni päähenkilönä. Kirja on jaettu kolmeen osaan joista ensimmäinen käsittelee nautintoa Italiassa, toinen hengellisyyttä Intiassa, kolmas ilmeisesti rakkautta Indonesiassa. Olen siis tällä hetkellä käynyt syntisen nautinnollisella Italianmatkalla ja nyt virittäydyn hengelliseen tunnelmaan Intiassa.
Jätän nyt käymättä läpi pinon muita kirjoja joita olen lukenut, koska ei ne ketään oikeasti kiinnosta. Enkä mä enää edes muista mitä kirjoja ne oli.
Takaisin siis onnellisuuteen.
Suurin syy sille, että me ollaan nyt täällä, on se että me itsekkäästi istuttiin alas ja mietittiin mitä halutaan elämässämme tehdä. Ilman muiden odotuksia ja yhteiskunnan vaatimuksia. Ajateltiin hetki oravanpyörän ulkopuolella. Siitä hetkestä lähtien asiat on järjestyneet ja ohjautuneet tähän hetkeen, voisin sanoa että itsekseen, vaikka se ei olisi totta, mutta siltä se melkein tuntuu.
Alkemistissa puhutaan oman elämäntien seuraamisesta. Se vaatii uhrauksia ja esteiden ylittämisiä, mutta palkitsee moninkertaisesti.
Siispä olen tarkoituksella alkanut yrittää kuunnella sisimpäni ääntä, sitä hiljaista kuiskausta joka pyytää hiljentämään ennen seuraavaa risteystä ettet törmäisi nurkan takaa eteen sujahtavaan pyöräilijään ja kertoo että ystävä jossain kaukana tarvitsee sinua tällä hetkellä.
Rakkaudenhirviössä kuvattiin Suomi kylmänä, pimeänä mutta kesäisin kauniina takapajulana ja suomalaiset ahdasmielisinä paikalleen jumiutuneina naapurikateellisina kyräilijöinä eikä todellisuus siitä niinkään kovin tee eroa. Varsinkaan verrattuna eteläeurooppalaisten pulppuavan sosiaaliseen avoimuuteen, ystävällisyyteen ja jatkuvaan auringonpaisteeseen.
Mutta kolikolla on taas kääntöpuolensa.
Suomalaisuus ei lähde pois pesemällä. Ylpeys kauniista kotimaasta, kuinka kylmä, pitkä ja pimeä talvi sitten onkaan. Ihmisten rehellisyys, hiljainen kauneus, suomalainen sisu kaiken karuuden keskellä. Suomi on vahvojen kontrastien maa täynnä vahvoja luonteita.
Rakkaudenhirviö paljasti kyllä suomalaisuuden pimeän puolen, mutta loppui juuri siihen mikä on avain onnellisuuteen. Hyväksyminen ja anteeksianto.
En vaihtaisi kotimaatani Espanjan ympärivuotiseen aurinkoon, en vaikka joudun jättämään tänne aaltojen ja hiekan välisen ikuisen keskustelun. Lopuksi, sama meri hieroo myös Suomen kivikkoisia rantoja. Hyväksyn loskan, paleltuneet varpaat ja meriveden, joka ei kuumimpanakaan kesänä lämpene tarpeeksi muuhun kuin pikaiseen kastautumiseen. Annan anteeksi vastaantulijoiden mulkaisut, tiuskivat mummot ja kiukuttelevat keski-ikäiset kauppajonossa.
Reissaamisessa on se hyvä puoli, että se avartaa pysyvästi elämänkatsomusta. Jokainen matka opettaa, antaa kokemuksia ja muistoja ja jättää jälkensä, muuttaa ehkä ajatusmaailmaa. Täällä on tällaista, tuolla tuollaista. Poimin eri maista niitä asioita jotka tuntuvat soveltuvan omaan elämääni. Täältä poimin mukaan ainakin ihmisten ystävällisyyden, rentouden ja elämänilon, ja palaan kotiin tarkoituksenani elää niin miten itsestä onnellisimmalta tuntuu.