Kuukausi: marraskuu 2015

Päästin kissat pihalle puoli kahdeksan aikaan aamulla ja ulkona oli täysin pilkkopimeää. Ei aamun sarastuksesta merkkiäkään. Oli ihan pakko avata tietokone ja tarkistaa Iltalehden sivuilta onko aurinko sammunut lopullisesti.

Täällä on niin synkkää tähän aikaan. Aurinkoa ei välttämättä nää viikkokausiin. En edes muista milloin aurinko olisi viimeksi pilkahtanut. Viime vuonna oli sama juttu, muistan ihmetelleeni että kuinka kauan ihminen jaksaisi elää ilman aurinkoa, pelkässä synkässä harmaudessa. Lapissa tietenkin tuo on vielä konkreettisempaa kun kaamoksen syleilyssä vietetään pitkälle toista kuukautta.

Suomen pohjoisimmassa pisteessä kaamos kestää 51 vuorokautta. Kyllä sitä masentuu vähemmästäkin. Ei ole kovin kutsuvaa tuo harmaus, jos on vaihtoehtona olla sisällä niin kyllä vilttiin kääriytyminen ja teen hörppiminen sohvan nurkassa tuntuu vähän paremmalle ajatukselle kun mennä ulkoilemaan tuonne tuuleen ja sateeseen. Kyllähän se sitten helpottaa kun tulee pysyvä lumi ja pakkaset, mutta joka vuosi siihen tuntuu kestävän kauemmin. Viime vuonna mies leikkasi ruohoa meidän pihalla uuden vuoden aattona. Tänä vuonna me lähdetään pakoon.

 

Kahden päivän päästä otetaan nokka kohti Fuengirolaa. Lähden lasten kanssa kolmeksi viikoksi aurinkoon. Vähän on joutunut miettimään kun juuri oli Ranskan terroristi-iskut ja nyt joka puolella kuohuu ja kohisee. Mutta en mä meinaa antaa sen haitata. Paras vastaisku on jatkaa elämäänsä. Jos aletaan panikoimaan, sulkeudutaan neljän seinän sisään ja aletaan epäilemään postinkantajaakin terroristiksi niin sillonhan ne on voittaneet. Että ylihuomenna osa meidän laumasta nousee pilvien yläpuolelle ja jättää tän masentavan pimeyden muhimaan yksinään. Tosin mies jää kuuliaisena orjaksi työmaalle ja pitämään tupaa lämpimänä, mutta oma on valintansa joten en meinaa antaa senkään haitata.

Meillä on Fuengirolassa jo anoppi odottelemassa ja myöskin mun oma äiti on tulossa pyörähtämään paikan päälle. Lapset saa isoäitiyttä roppakopallisen ja mä ehkä pääsen karkaamaan omille reissuilleni hetkeksi. Haaveilin jo vähän pienestä pakoreissusta Rhondaan tapaksineen ja punaviineineen. Oon vaan todella huono liikkumaan yksinään kun oon niin tottunut siihen että mulla on koko ajan jonkunlainen jatke roikkumassa jostain raajasta. Jos lähden yksinään jonnekin niin on niin kovin alaston olo… Eniveis, ihan tervetullut aloitus sapatille.

 

Eilen katsottiin puolison kanssa ikivanhaa Madventuresin jaksoa missä olivat Goalla ja ajelivat Enfildillä kylästä toiseen. Ikävä tuli. Kyllä sinnekin vaan on pakko päästä. Viimeksi siellä ollessa mun esikoinen oli viiden vanha. Me asuttiin melkein viisi viikkoa mukavassa ja siistissä pienessä guest housessa jossa oli yksi huone, vessa ja pieni kuisti ja tehtiin sieltä lyhyitä ja vähän pidempiä reissuja ympäri Goaa. Tiesin jo sieltä lähtiessä että pian on taas päästävä takaisin, mutta tuolloin en vielä tiennyt että reissulta tuotiin tullessamme pienen pieni tuliainen. Joka täyttää vuoden vaihteessa viisi vuotta…

 

 

 

 

Helpottuneisuus. Se on päällimmäinen tunne juuri nyt.

 

Eilen lähdin työmaalta viimeistä kertaa. Se ei ole mulle mikään uusi asia, puutarhurina olen tottunut tähän. Kun alkaa pakastaa ja ilmassa tuoksuu ensilumi, on aika alkaa siirtymään talvilevolle. Mutta nyt tää on erilaista. Pieni jännitys kutittaa välillä niskassa jos ajattelen asiaa tarkemmin.

Meillä on nimittäin haave. Unelma, josta alettiin puhua ääneen yli vuosi sitten. Eilen unelmamme otti ensimmäisen askeleen. Ensimmäinen perheenjäsen on irtautunut oravanpyörästä. Ensi kesään mennessä jokainen on hypännyt siitä pois ja unelmamme alkaa konkretisoitua.

Teimme alustavan, varovaisen toiveikkaan päätöksen viime kesänä. Pienemmät lapset ovat vielä tarhaiässä ja esikoisella on joka tapauksessa yläasteelle vaihto edessä. Nyt on paras, ellei ainoa mahdollinen, aika tehdä unelmista totta. Ja jos kerran lähdetään unelmia toteuttamaan niin miksei sitten useampi kerralla…

Olen aina rakastanut matkustamista. Puolisolleni maailman tärkein paikka on mökkisaaremme. Nykyinen kotikin on vuosien varrella käynyt ahtaaksi. Ja tämä ruuhkavuosien arjen ja työn yhteen sovittaminen…

 

Nuoremmat lapset viedään päiväkotiin ensimmäisinä ja haetaan lähes viimeisinä. Päivät venyvät välillä 11-tuntisiksi. Työmatka kummallakin kestää tunnin yhteen suuntaan, lasten kanssa ehtii kotona syömään päivällisen ja katsomaan lastenohjelmat, sitten onkin iltapuuron aika. Uupuneet ja väsyneet vanhemmat ei vaan jaksa välillä muuta kun maata sohvan pohjalla vaikka pyykkivuori peittoaa kohta Mount Everestin ja lattiaa ei näy muuten kun kapeiden kulkuväylien kohdalta. Luojan kiitos esikoinen on niin näpsäkkä ja ahkera koulussa että harvoin tarvitsee läksyissä apua.

Puolison kanssa välit kiristyvät ilman mitään oikeaa syytä välillä päiväkausiksi, ihan vaan väsymyksen takia. Parisuhdeaika on tuntematon käsite, hyvä jos joskus jaksaa ohimennessään nostaa katseen ja hymyillä toiselle. Öisin on ainoa aika kun ehtii olla lähellä, siksi me ollaan totuttu nukkumaan ihan kiinni toisessa. Omia harrastuksia tai ystäviä? Aloitin toissa vuonna sulkapallon pelaamisen. Kävin kolmesti. Puoliso korjaa välillä autoja pihalla kun ei muuten pääse kulkemaan töissä. Tulee sisälle vielä väsyneempänä. Ja ystäviä meillä on joskus ollutkin. Muistaakseni. Nykyään synonyymi ystävälle on työkaveri. Aika ei vaan riitä.

Tuttua monille samassa elämäntilanteessa eläville.

 

Me ollaan vielä nuoria. Siksi ollaan jaksettukin tätä rumbaa. Ja siksi meinataan nyt myös lopettaa. Ennen kun ollaan joko fyysisesti tai henkisesti niin hajalla ettei tällainen olisi enää mahdollista. Ennen kun on liian myöhäistä. Ei enää ”sitten joskus” tai ”myöhemmin”. Ei me meinata odottaa kun lapset lentää pesästä tai päästään eläkkeelle. Me halutaan OLLA lasten ja toistemme kanssa nyt, antaa muitakin muistoja kun kiukkuisia ärähdyksiä ja aamuisia äkkilähtöjä. Aikaa, yhdessäoloa ja läsnäolemista. Kokemuksia, näkemyksiä ja tuntemuksia.

 

Alkuvuodesta laitetaan talo myyntiin ja kun koulu keväällä loppuu, nostetaan kytkin ja suunnataan saareen mökille koko kesäksi. Loppusyksyllä sanotaan näkemiin koko Suomelle ja lähdetään seikkailemaan, reissun päälle, matkalle, kiitos hei ja näkemiin. Ehkä Espanjaan, Vietnamiin, Intiaakin on jo ikävä. Kiinassa ei olla koskaan käyty… Joskus seuraavana keväänä ehkä palaillaan ja aletaan kokoamaan kasaan ihan uutta elämää.

Mä olen ammattini takia ensimmäinen sapattivapailija. Mulla on puolen vuoden etumatka muihin ja tänä aikana mun tehtävä on paketoida meidän taloa myyntikuntoon, esivalmistella muuttoa, järjestää esikoisen kouluasiat, suunnitella, tehdä listoja, pakata, ottaa muki kuumaa glögiä, nostaa jalat ylös ja nauttia vapaudesta. Olla lasten kanssa ja olla läsnä, ilman kiirettä ja väsymystä joka on hallinnut meidän elämää ihan tarpeeksi tältä erää.

 

Ajattelin ensin alkaa pitää päiväkirjaa välivuodesta, mutta itseni tuntien saatan unohtaa kuukaudeksi koko asian tai keksiä jotain muuta mielenkiintoista joten päädyin blogin kirjoittamiseen. Tämä on jo nyt joka tapauksessa pidempi kuin edellinen blogini jonka aloitin puoli vuotta sitten, joten saattaa olla että tästä jonkunlainen sapattipaketti kehittyy…