Päästin kissat pihalle puoli kahdeksan aikaan aamulla ja ulkona oli täysin pilkkopimeää. Ei aamun sarastuksesta merkkiäkään. Oli ihan pakko avata tietokone ja tarkistaa Iltalehden sivuilta onko aurinko sammunut lopullisesti.
Täällä on niin synkkää tähän aikaan. Aurinkoa ei välttämättä nää viikkokausiin. En edes muista milloin aurinko olisi viimeksi pilkahtanut. Viime vuonna oli sama juttu, muistan ihmetelleeni että kuinka kauan ihminen jaksaisi elää ilman aurinkoa, pelkässä synkässä harmaudessa. Lapissa tietenkin tuo on vielä konkreettisempaa kun kaamoksen syleilyssä vietetään pitkälle toista kuukautta.
Suomen pohjoisimmassa pisteessä kaamos kestää 51 vuorokautta. Kyllä sitä masentuu vähemmästäkin. Ei ole kovin kutsuvaa tuo harmaus, jos on vaihtoehtona olla sisällä niin kyllä vilttiin kääriytyminen ja teen hörppiminen sohvan nurkassa tuntuu vähän paremmalle ajatukselle kun mennä ulkoilemaan tuonne tuuleen ja sateeseen. Kyllähän se sitten helpottaa kun tulee pysyvä lumi ja pakkaset, mutta joka vuosi siihen tuntuu kestävän kauemmin. Viime vuonna mies leikkasi ruohoa meidän pihalla uuden vuoden aattona. Tänä vuonna me lähdetään pakoon.
Kahden päivän päästä otetaan nokka kohti Fuengirolaa. Lähden lasten kanssa kolmeksi viikoksi aurinkoon. Vähän on joutunut miettimään kun juuri oli Ranskan terroristi-iskut ja nyt joka puolella kuohuu ja kohisee. Mutta en mä meinaa antaa sen haitata. Paras vastaisku on jatkaa elämäänsä. Jos aletaan panikoimaan, sulkeudutaan neljän seinän sisään ja aletaan epäilemään postinkantajaakin terroristiksi niin sillonhan ne on voittaneet. Että ylihuomenna osa meidän laumasta nousee pilvien yläpuolelle ja jättää tän masentavan pimeyden muhimaan yksinään. Tosin mies jää kuuliaisena orjaksi työmaalle ja pitämään tupaa lämpimänä, mutta oma on valintansa joten en meinaa antaa senkään haitata.
Meillä on Fuengirolassa jo anoppi odottelemassa ja myöskin mun oma äiti on tulossa pyörähtämään paikan päälle. Lapset saa isoäitiyttä roppakopallisen ja mä ehkä pääsen karkaamaan omille reissuilleni hetkeksi. Haaveilin jo vähän pienestä pakoreissusta Rhondaan tapaksineen ja punaviineineen. Oon vaan todella huono liikkumaan yksinään kun oon niin tottunut siihen että mulla on koko ajan jonkunlainen jatke roikkumassa jostain raajasta. Jos lähden yksinään jonnekin niin on niin kovin alaston olo… Eniveis, ihan tervetullut aloitus sapatille.
Eilen katsottiin puolison kanssa ikivanhaa Madventuresin jaksoa missä olivat Goalla ja ajelivat Enfildillä kylästä toiseen. Ikävä tuli. Kyllä sinnekin vaan on pakko päästä. Viimeksi siellä ollessa mun esikoinen oli viiden vanha. Me asuttiin melkein viisi viikkoa mukavassa ja siistissä pienessä guest housessa jossa oli yksi huone, vessa ja pieni kuisti ja tehtiin sieltä lyhyitä ja vähän pidempiä reissuja ympäri Goaa. Tiesin jo sieltä lähtiessä että pian on taas päästävä takaisin, mutta tuolloin en vielä tiennyt että reissulta tuotiin tullessamme pienen pieni tuliainen. Joka täyttää vuoden vaihteessa viisi vuotta…