Uniongelmia, hedelmiä ja sosiaalista hikoilua

Hetken kaikki on taas uutta. Auringonpaiste, lämmin merivesi. Ihmisvilinä, elämän raikkaus ja vahvuus. Maut, tuoksut ja ihmisten ystävällisyys, elämän helppous joka kietoo pumpuliseen tunteeseen ja antaa kuvitella itsensä kauas arjesta ja vastuusta. Viime reissulla melkein vuosi sitten en ehtinyt kolmessa viikossa ikävöidä Suomea. En oikeastaan muista milloin olisi viimeksi koti-ikävä iskenyt ulkomailla ollessa. Ehkä tällä kertaa elämme kuherruskuukauden yli ja minäkin saan reissuelämästä tarpeekseni.

Nyt aikaa on kulunut neljä viikkoa. Myönnettäköön, että hetkittäin tuntuu siltä että nyt riittää. Tai no, jos kahta kertaa voi kutsua hetkittäin. Ensimmäinen kerta oli juuri ennen kun hellekausi päättyi ja yöt viilenivät sen ratkaisevan kolme astetta. Tuskaisena jatkuvaan hikoiluun ja valvomiseen mietin jonain yönä että ei näin voi jatkua. Mieluummin olisin jo takaisin Suomessa, ihanassa kirpeän kuulaassa syksyssä. Sitten tulikin aamu.

Toisen kerran meinasin luovuttaa viime yönä kun valvoin ja kieriskelin taas sängyssä aamun varhaisina tunteina. Mietin Iltasanomien uutista terrorismista ja siitä että Isis on ottanut tavoitteekseen vallata Andalusian. Kuvittelin mielessäni miten terroristilaumat putputtavat mustaa savua köhivillä kolhiintuneilla veneillään ihanalle lämpimälle hiekkarannallemme ja alkavat räiskiä kalashnikoveillaan umpimähkään. Kissat pakenevat maukuen autojen alle ja joulu on peruttu. Näköjään vanhemmiten vilkas mielikuvitus vaan saa lisää ulottuvuuksia. Suunnittelin varaavani lennot kotimatkalle heti huomenna. Joka tapauksessa, aamu koitti tälläkin kertaa. Ihanan aurinkoinen, lämmin ja värikäs aamu täynnä elämää, kadulta kuuluvaa puheensorinaa ja kahvin tuoksua.

Olen aina omannut vilkkaan mielikuvituksen. Sellaisen joka keksii ominpäiten yksinkertaisista tapahtumista ja tavallisista asioista satuja ja tarinoita, hurjia ja villejä, täysin absurdeja tai ihan pikkuisen hassuja. Riippuen siitä kuinka kauan jaksan siitä kiinnostua. Siksi yöt ovatkin usein täynnä kieppuvia ajatuksia, ideoita ja muistoja jotka kietoutuvat toisiinsa ja pitävät minua unen rajamailla, härnäävät kunnes jossain vaiheessa antavat periksi ja vaivun muutaman tunnin uneen. Kuulun siihen porukkaan kenellä pitäisi aina olla yöpöydällä kynä ja idealehtiö. Ja nuija.

Toisinaan nukun sikeästi koko yön melkein puolillepäivin kun kerään univelkaa. Täällä sillä ei ole niin väliä. Elän oman rytmini mukaan ensimmäistä kertaa ikiaikoihin.

Nyt lapset ovat terveempiä ja päivät alkavat pikkuhiljaa palautua uomiinsa. Aamupäivällä kävin pienten kanssa torilla. Takanamme käveli pariskunta joka naureskeli miten äiti oli laittanut pienen pojan vetämään perässään torikassia (sellaista pyörällistä mummokassia), eihän sillä ole väliä miten hassulta poika näyttää sen kanssa kunhan itse ei tarvitse vetää. Teki mieli käännähtää ja ärähtää onko heillä aavistustakaan miten hankalaa on ohjastaa kahta pientä lasta vilkkaassa liikenteessä ja ihmisvilinässä samalla kun poika ei kirveelläkään suostu irroittamaan otettaan kauppakassin kahvasta koska se antaa hänelle tärkeyden tunteen, ja ettei kyse voisi vähempää olla siitä miten helpolla itse pääsen koska tällainen eteneminen on helvetin paljon hikisempää ja hankalampaa kuin se että saisin itse vetää kassia. Idiootit. Päädyin kysäisemään pojalta hiukan normaalia kovemmalla äänellä että saisinko jo ottaa kassin, johon poika kiljui ”EEEEEEIIIIIII! MINÄ vedän!”. Ei kuulunut enää motkotusta takaa.

Torilta saatiin saaliiksi kymmenisen kiloa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia; avokadoja, mangoja, tomaatteja, salaattia, juuri kypsyneitä kauden ensimmäisiä ihania mandariineja ja rasian mansikoita. Erehdyttiin toisaalta pohjoismaiseen kauppaan torin laidalla, johon sain upotettua melkein puolet enemmän rahaa ostaessani kaksi leipää, neljä purkkia kermaa, meetvurstipaketin ja ensimmäistä kertaa loman aikana irtokarkkeja. Lapset olivat innoissaan karkeista, mutta kotiin päästyä unohtivat heti ne kun iskin pöytään sitruunalla maustetut avokadot, mansikat ja mandariinit.

Iltasella koululla oli vanhempainilta. Puolimatkassa koululle kävellessä rakennuksen seinässä ollut digitaalinen lämpomittari näytti +32 astetta. Samoihin aikoihin huomasin unohtaneeni vesipullon kotiin. Sen mitä lapsilleen muistaa aina teroittaa mieleen, unohtaa todennäköisesti itse varmimmin. Pidä Huolta Nesteytyksestä. Koulun portilla kieleni oli jo liimautunut kuivuudessaan kitalakeen kiinni niin etten saanut mongerrettua heitä vastassa oleville opettajille jotka ohjasivat vanhempia yhteistilaisuuteen. Näin sieluni silmin miten aina vanhempainillassa tarjolla olevassa buffetissa saisin valita kahvin ja teen välillä. Hmm, kuumaa vai vielä kuumempaa?

Onneksi maassa maan tavalla, tarjoiluissa sai valita kylmän pulloveden tai pillimehun välillä.

Silti, ilmastoidussa yhteistilassa vesimuki kädessäni tunsin kun hikipisarat valuivat kylkiäni ja vatsaani pitkin ja katselin edessä istuvien kuivia kainaloita ja kuulaan raikkaita kasvoja samalla kun omani varmasti kiiltelivät hiestä niin että katsojaa häikäisi. Mietin mitä takanani istuvat äidit mahtoivat kuiskutella keskenään hikeä tulvivasta tulokkaasta ja aloin hikoilla vielä vuolaammin. Jossain välissä olkapäälleni tippui tippa, haroin hiuksiani ja ihmettelin mistä ihmeestä se oli voinut tipahtaa. Korvanlehdestä? En kehdannut katsoa kattoon olisiko siellä kosteusvaurio. Todennäköisesti ei, koska rehtori juuri kehui että yhteistila oli saatu valmiiksi vasta viikko takaperin.

Rehtori ja opettajat kertoivat koulun toiminnasta ja oppilashuollosta esimerkillisen yksityiskohtaisesti ja korostivat joka käänteessä koulun matalaa kynnystä puuttua pienimpäänkin huomaamaansa epäoikeudenmukaisuuteen tai opiskeluun liittyvään ongelmaan. Esillä oli myös yhteisöllisyys ja ryhmäytyminen jotka tällaisen sekä pitkäaikaisten että lyhyempään koulussa opiskelevien oppilaiden yhteenliittämisen ja ystävystymisen kannalta ovat ymmärrettävästi haasteellisempia kuin normaalissa suomalaisessa koulussa. Toisaalta koulun tiiviisti järjestämät useat retket ja teemapäivät luovat ainakin hyvän pohjan ja helpottavat lasten kynnystä tutustua toisiinsa, mistä olen alusta alkaen ollut hyvin tyytyväinen.

Yhteistilaisuuden päätyttyä kipitin hikiset housut takamukseen liimautuneina luokanvalvojan perässä teinimutantin kotiluokkaan, jossa viimein olokin helpottui kun ympärillä olevat ihmiset vähenivät. Olen aina kokenut haastavaksi uusien ihmisten kohtaamisen -varsinkin tällaisten laumautuneiden kuten Espanjassa pitkään keskenään asuneen suomalaisen yhteisön- vaikka jatkuvasti sellaisiin jostain syystä päädynkin, eikä tilannetta helpota se että ulkonäkö poikkeaa valtaväestöstä. Viimeinen niitti oli, kun opettaja tunnusti pitävänsä ensimmäistä vanhempainiltaa ikinä ja koska hänellä ei ollut omia lapsiakaan, tämä oli hänelle täysin upouusi tilanne. Minähän olen vanha konkari kun olen sentään istunut läpi ainakin reilun kymmenkunta vanhempainiltaa, vanhempainvartit ja kehityskeskustelut kaupan päälle! Hiukan itseluottamusta nauttineena oli helpompi osallistua keskusteluun ja naureskella muiden vanhempien kertomuksille ja muistoille omista kouluajoistaan. Kokonaisuudessaan sekä koulusta että opettajista jäi mukava ja välittävä tunne ja lähdin kotiin helpottuneena sekä hyvilläni siitä että teini on hyvissä käsissä.

Illalla pienet lapset peiteltyäni sänkyyn saimme viettää teinin kanssa hetken laatuaikaa kahdestaan. Kaivoin irtokarkit jemmakaapista ja teini katsoi paperipussia kuin isompaakin ihmettä. Vuoroin pussin sisältöä ja vuoroin minua toljottaen silmät ihastuksesta ymmyrkäisinä ihmetteli että saako noita täältäkin…? Istuttiin sohvalla, napsittiin nameja ja katsottiin kaksi jaksoa lempisarjaamme Rillit huurussa. Täydellinen päätös ihan mukavalle päivälle. Ei uimarantaa, ei ravintolaillallisia, vaan ihan tavallista yhdessäoloa. Sitä mitä varten tänne tultiin.