Kuukausi: tammikuu 2017

Uusi lomakoti on kiva. Jääkaappi vuotaa vähän ja keittiön työtasot on kuprullaan. Sulake poksahtaa heti jos on liedestä kaksi levyä päällä samaan aikaan kun lämmityspatteri on seinässä. Tää on vähän reissussa rähjääntynyt, kulunut mutta yllättävän toimiva. Niinkun asujansa.

Tää on vähän pienempi kuin edeltäjänsä. Ei oo pitkää käytävää joka erottaa teinilän omaksi yksikökseen vaan kaikki on lähellä, mikä on mukavaa. Parveke on myös pienempi, just ja just mahtuu kaksi tuolia ja pöytä. Näkymät on kirkkoaukiolle, missä on suihkulähde, appelsiinipuita ja kaunis kirkko. Aurinko paistaa koko iltapäivän. Bussikadulla on elämää koko ajan, taustahälyä, kirkon kelloja, autojen tööttäyksiä, mutta se ei haittaa. Tuntuu että ollaan läsnä jossain.

Kaikki toimii hyvin. Telkkari meni rikki, parissa tunnissa haettiin korjaukseen ja tuotiin uusi tilalle. Alaoven summeri ei toiminut, korjaaja oli paikalla seuraavana aamuna. Kun syksyllä etsin vuokra-asuntoa kevääksi, vapaana ei ollut kuin muutama joista valita. Jouduimme tinkimään vaatimuksistamme, koska tähän asuntoon ei kuulunut astianpesukonetta. Se oli alun perin yksi ehdottomista arjen helpotuksista, koska meistä kumpikaan ei nauti käsin tiskaamisesta ja viiden hengen taloudessa tiskiä kertyy jonkin verran. Yllätys olikin suuri kun Juha kävi asunnon avaimia hakemassa, välittäjä nimittäin myhäili rappukäytävässä että ylhäällä odottaa yllätys. Juha oli huokaissut mielessään että jaahas, mitähän nyt. Asunnon omistaja olikin siirtänyt keittiössä olleen pyykinpesukoneen yhteen makuuhuoneeseen ja keittiössä meitä odotti upouusi astianpesukone. En ole vieläkään keksinyt miten makuuhuoneen nurkkaan on onnistuttu vetämään pesukonetta varten sekä tulo- että menovesi ilman suurempia näkyviä remontin jälkiä…

 

Arki lähti käyntiin pienellä rykimisellä mutta teinin pikaflunssasta ja pienten lasten muutaman päivän oksennustaudista selvittyämme olo on ollut lähes kotoisa.

Välttääksemme syksyllä jo koetun paikalleen jumittumisen ja liiallisen arkiintumisen, vuokrattiin jo ensimmäisenä viikonloppuna auto ja lähdettiin tutustumaan uusiin maisemiin. Lauantaina aloitimme Smurffikylästä. Júzcarin kirkkaan vaaleansininen kylä löytyy keskeltä vuoria reipas sata kilometriä Malagasta Rondaan päin. Heti noustessamme vähän korkeammalle rinteelle, alkoi tien vieressä näkyä lumisia kohtia ja mitä korkeammalle tie nousi, sitä laajemmiksi lumialueet muuttuivat. Viimeisenä muutamana yönä oli ollut kylmintä pariinkymmeneen vuoteen ja espanjalaiset olivat lähteneet ihmettelemään vuorille satanutta lunta. Tien reunat olivat täynnään pysäköityjä autoja ja perheitä lumisotasilla. Lumisimmilla alueilla oli oikeita kansanvaelluksia ja bongasin jopa yhden pulkan. Mutkaisia rinneteitä saavuimme lopulta metsäiselle alueelle jossa talvi oli iskenyt kovalla kouralla tiputtaen puista lehdet ja tuuli tuiversi lehtiä tielle niin että näkymä oli kuin kotosuomesta parhaimpaan syksyn aikaan. Jyrkän mutkan jälkeen rinteestä pilkisti kuollutta ja kuivunutta ruskeaa vasten hauskana kontrastina vaaleansinisiä taloja ja koko kylän sinisyys oli melkein häikäisevää. Kylässä kuvattiin muutamia vuosia sitten smurffielokuva jolloin kylän jokaikinen talo maalattiin vaaleansiniseksi. Smurffeja löytyi sieltä täältä sekä isoina patsaina että pieninä nukkeina ja lapsilla oli hauskaa niitä etsiessä.

Júzcarista jatkoimme Rondaan, kun kerran olimme jo niin lähellä. Lähellä kaupunkia pellot olivat saaneet lumikuorrutuksen ja ihmiset ihastuksissaan vaelsivat pelloilla ihmetellen valkeaa ihmettä. Tämä on varmasti polttavin puheenaihe pitkään ja tästä kerrottaneen tarinoita lapsille vielä vuosien päästä.

Rondaan päästyämme ilma oli muuttunut sateiseksi ja tuuliseksi. Kävimme joka tapauksessa pienellä kävelyllä tarkoituksena lounastaa jossain kuuluisan sillan kupeessa. Suureksi harmiksi kävi ilmi että kaikki ravintolat olivat sulkeneet ovensa päivän ajaksi ja avaisivat vasta illalla joten päädyimme kaakaolle kävelykadun varren pieneen kuppilaan. Kaakaon ja kahvin voimin palasimme autolle ja hieman pettyneenä ja kylmissään ajoimme takaisin kotiin ja suoraan tuttuun ja turvalliseen ravintolaan syömään kunnon aterian.

Sunnuntaina valitsimme kohteeksi Malagan itäpuolella sijaitsevan Nerjan kylän jossa menimme tutustumaan tippukiviluolaan. Luola teki suuren vaikutuksen myös lapsiin, jotka ihailivat upeita tippukivimuodostelmia silmät suurina. Jopa kuopus jaksoi koko tunnin kierroksen kysymättä kertaakaan ”millon ollaan perillä?”. Teini vaikuttui maailman suurimmasta tippukivestä, joka ulottui valtavan taaemman luolan katosta maahan asti ja on muodostunut ison maanjäristyksen seurauksena, kun osa suuresta tippukivirykelmästä tippui luolan pohjalle ja ajan kanssa kattoon jäänyt osa kasvoi hiljalleen kiinni maahan tippuneeseen kivimassaan.

Luolasta jatkoimme Nerjan kylään lounaalle ja löysimme mukavan rantaravintolan jossa nautimme edullisen ja maukkaan lounaan maustettuna hyvällä palvelulla. Kaunis kylä ja rauhallinen rantakatu pistivät miettimään josko seuraavalla Espanjan reissulla majoittaisimme itsemme Nerjaan. Tällä reissulla teinin koulu pakottaa meidät asumaan Fuengirolassa, mutta onneksi voimme tehdä matkoja, tutustua ympäristöön ja kokea uutta aina vapaa-ajalla.

Nerjassa ollessamme muistin tuttuni kesällä usuttaneen minua käyvän tutustumassa Espanjan yhteen suurimmista hippiyhteisöistä joka on vuosia sitten löytänyt sijansa Orgivan vuoristokylän liepeiltä. Koska olimme ajaneet jo pitkän matkaa sinne päin ja päivä oli vasta puolessa, suunnistimme Sierra Nevadan juurille ja Orgivan kylää kohti. Ajoimme Orgivaan vuoren rinteiden kippuraisia teitä, ohitimme suuren padon, ihailimme kauniita vuorimaisemia ja juuri auringonlaskun aikaan saavuimme perille. Orgivan kylässä arvuuttelimme ohikulkijoiden hippipotentiaalia muttemme löytäneet mitään varsinaiseen hippiyhteisöön viittaavaa. Kokeilimme vielä onneamme kylän yläpuoleisessa vuoristossa jossa kommuunin piti lukemani mukaan löytyä, mutta koko ajan kapeammiksi ja jyrkemmiksi muuttuvat tiet pakottivat meidät ajelemaan etananvauhtia ja lopulta päätimme luovuttaa ja nautimme vuoren rinteellä auringonlaskun viimeisten säteiden valosta ja upeista maisemista.

Maanantaina ystäväni Riikka oli jo toipunut sen verran flunssastaan että nappasin hänet mukaan Benalmadeinan perhospuistoon. Buddhatemppelin naapurissa sijaitseva perhospuisto oli Kiteen vastaavaan verrattuna pienempi mutta yhtä kiva kokemus. Perhosten lisäksi puistossa asustelee myös pikkuinen kenguru, iso iguana ja parvi värikkäitä papukaijoja. Pääsimme myös todistamaan perhosen kuoriutumista kotelostaan. Varsinkin perhosrakas tyttäremme oli onnessaan perhosten ympäröimänä.

Siestan jälkeen viimeiseksi päiväreissukohteeksi valikoitui Fuente de Pierdan suolajärvi ja sen laguunin flamingoyhteisö. Teini sai vapautuksen tästä kohteesta joten lähdimme kolmen aikuisen ja pienten lasten kanssa flamingojahtiin. Tosin saavuimme perille auringonlaskun aikaan ja kesti aikansa ennen kun löysimme kohdan mistä nähdä rantakasvillisuuden takaa laguunille joten lopulta oli mahdotonta erottaa mitä tirppoja vedessä räpiköi. Taas kerran maisemat olivat kuitenkin huikeita ja ylitse lentävät tuhansien lintujen parvet jotka vaan jatkuivat ja jatkuivat, olivat vaikuttava näky.

Tiistaina ehdittiin vielä käydä Riikan ja lasten kanssa Mijaksen kylän puutarhassa kävelyllä ennen kun auto oli palautettava. Sovittiin jo seuraavaksi reissuksi Sevillan kaupunkikierros parin viikon päähän, sitten pitää ehdottomasti nähdä Granada ja Alhambran linna ja miksei käydä myös Marokon puolella…

 

 

 

Täytyy myöntää että meidän muksut on aika tottuneita matkaajia. Lentomatkaa odotetaan innolla, turvatarkastuksessa osataan odottaa omaa vuoroa, odotusaika lentokentällä menee aina puuhaillessa ja jonottaminen koneeseen on tuttua puuhaa. Lentomatkan pienet lapset värittävät, lukevat, napostelevat, torkkuvat, katselevat telkkaria, leikkivät omiaan ja omaan tahtiinsa. Suomeen päin lennettäessä käytävän toisella puolella oli toinen kolmilapsinen perhe ja laskeuduttuamme Helsinki-Vantaalle perheen äiti kertoi katselleensa välillä kateellisena kun luin melkein kokonaisen kirjan lentomatkan aikana. Mitäs siinä muutakaan, kun lapset viihtyivät keskenään ja Juha ja teinimutantti istuivat vierekkäin edessämme olevalla penkkirivillä nenät tiiviisti tietokoneen ruudussa koko neljä ja puolituntisen matkan ajan. Harvemmin pääsee keskittymään kirjaan lähes keskeytyksettä usean tunnin ajan kun vielä saa kahvin ja ruoankin suoraan pöytään tarjoiltuna.

Pimeys, johon saavuimme, oli painostava kuukausien aurinko- ja valohoidon jälkeen. Saavuimme talvipäivänseisauksena, joten muutos ei olisi voinut olla radikaalimpi. Kuin olisi uponnut johonkin sameaan rinnakkaismaailmaan missä pimeys ja valo vaihtoivat paikkaa. Itseltäni kesti kaksi päivää saada takaraivon seutuvilla jäytävä lievä pakokauhu laantumaan. Ensimmäistä kertaa ymmärsin syvästi Suomesta pakenevien kasvavaa virtaa ja koin yhteenkuuluvuutta näihin ilmastopakolaisiin, vaikka itse en harkitsekaan lopullista muuttamista valoisammille maille. Tai harkitsin, sen hetken.

Pimeyden vastapainona oli kuitenkin tieto rakkaiden ja läheisten ihmisten näkemisestä pitkästä aikaa. Äitini oli vastassa lentokentällä talvivaatesäkillisen kanssa joka oli suurempi kuin monen reissusta palaavan matkatavaravarustus. Enemmän lämmitti huomata miten tervetullut ja odotettu perheemme oli, tosin pakkastakaan ei ollut juuri lainkaan. Lapset pukivat silti innoissaan talvihaalarit päälleen, ehkä ihan vaan niitä kohtaan tuntemastaan ikävästä ja kerrospukeutumisen tuttuuden tunteesta.
Rakas töpöhäntäni oli vastassa tullessamme ensimmäiseen väliaikaismajoitukseen Espooseen. Oli helpotus huomata ettei kissa ollut unohtanut emäntäänsä ja toisaalta lievästi katkeransuloinen helpotus huomata miten hyvin töpöhäntä oli kotiutunut hoitopaikkaansa.

Olin aikatauluttanut tarkkaan kaksi etelässä viettämäämme päivää ennen Pohjanmaalle joulun viettoon lähtöä niin, että vapaa-aika oli kätevästi minimoitu. Ensimmäisen päivän aamuna riensin kuopuksen silmälääkärikontrolliin Meilahteen. Sieltä jatkoimme ensimmäiselle mummilleni, josta kahvittelun jälkeen ajoimme toiselle puolelle Helsinkiä toivottamaan hyvää joulunaikaa toiselle mummilleni. Illaksi ehdin vielä pikkujoulujuhliin yhteisen ystävämme mökille, jonne sain seurakseni rakkaan ystäväni, vertaistuen ja sielunheimolaisen entisestä asuinkylästämme. Nautimme koko illan deepeistä keskusteluista, saunomisesta, kasvonaamioista ja kynsihoidoista, ja ennen kaikkea läheisten ystävien seurasta.

Seuraavana aamuna suuntasimme pohjoisempaan etsimään lunta. Anopin luona maaseudun rauhassa joulu paketoitiin puusaunasta, paljusta tähtitaivaan alla, yltäkylläisistä ruokapöydän antimista sekä leppoisesta yhdessäolosta. Lapset nauttivat mummin ja isun huomiosta ja me nautittiin lasten huomioimattomuudesta. Luntakin oli sen verran että voi melkein sanoa viettäneensä valkean joulun. Melkein.

Pohjanmaalta matkustimme suoraan Suomen toiselle laidalle Juhan siskon perheen luo, jonne on syntymässä pieni ihme piakkoin. Vietin viikon ihastellen kälyni kaunista raskausmahaa ja hänen syvää rauhallisen tietoista läsnäoloaan ja nauttimista omasta tilastaan.
Meidän keijukaisprinsessan synttäreitä juhlittiin kummisedän ja -tädin hoivissa taas kerran, tänä vuonna piñataa hakaten. Siinä meidän 6-vuotias kepillä hakkasi jättikokoista MylittlePonya nauraen ja silmät kiiluen, ja jokainen lapsista sai halutessaan purkaa pahimmat agressionsa pahviponiin. Kieltämättä ajatuksia herättävä näky kun ponin jo tiputtua maahan ja karkkien ja lahjusten lojuessa ympäri lattiaa lapset edelleen mäiskivät ponirukkaa.
Teinimutantti pääsi vihdoin ikäistensä serkkujen seuraan, joka käytännössä tarkoitti lukittautumista yläkerran pelihuoneeseen lukuunottamatta pakollista tankkaamista tai pakotettuja ulkoiluhetkiä. Tosin yksi parhaimmista muistoista jäi juuri sellaisesta ”pakotetusta” ulkoilusta, kun lähdettiin koko muksukatraan kanssa läheisen kylän isoon pulkkamäkeen. Liiteristä löytyi yksi rikkinäinen pulkka ja paikallisesta rautakaupasta ei löytynyt ainuttakaan mäenlaskuvehjettä (koska potkukelkkaa ei lasketa), joten nappasin mukaan rullallisen teollisuusjätesäkkejä joiden kitka ja kestävyys osoittautuivat olemaan täydellisiä huimaan vauhtiin ja ilon kiljahduksiin. Vietin viiden lapsen kanssa naurettavan hauskan iltapäivän Pohjois-Karjalan kauniissa maisemissa ja mahtavinta oli huomata teinienkin ”evvk”-asenteen sulavan ensimmäisten laskujen aikana aitoon riemuun. Oli sääli lähteä kotia kohti, mutta kun ei virtaa enää riittänyt tarpoa mäkeä ylös niin hikisinä ja väsyneinä luovutimme ja palasimme kotiin ruokapatojen ääreen.
Vuoden vaihtumista juhlittiin Suomi 100v-raketein, lumesta rakennetuilla penkeillä nuotion äärellä makkaraa ja vaahtokarkkeja paistaen ja vaahtokarkkikaakaota juoden.
Haikeaa oli lähteä viemään anopin lainaamaa autoa takaisin Pohjanmaalle. Teinimutantti suunnisti isänsä luo etelään jo etukäteen, paria päivää ennen meidän lähtöä.

Muutama päivä viivyttiin Pohjanmaalla, lapset parantelivat flunssaansa ja me Juhan kanssa päästiin viimein monen vuoden haaveilun jälkeen pyörähtämään saaressa. Jäitä pitkin kolmen kilometrin matka oli juuri sopiva. Hetken hiljaisuus ja rauha tervetulleita parin viikon jatkuvan hulinan ja eestaas matkustelun jälkeen. Oli rauhoittavaa käydä katsomassa sitä paikkaa, joka tässä elämäntilanteessa on ehkä lähinnä pysyvän kodin käsitettä. Siellä se on ja pysyy vaikka me huidellaan maailmalla. Kääriytyneenä lumeen, pakkaseen ja hiljaisuuteen, odottamassa ensi kesää.

Pohjanmaalta käänsimme nokan kohti etelää. Äiti otti meidät hoiviinsa muutamaksi viimeiseksi päiväksi ennen palaamista lämpöön.
Kävimme vielä isäni luona illastamassa, lihafonduepatojen äärellä. Yksi niistä paikoista, joihin sisälle astuminen on helpotus. Ei niinkään paikan, vaan ihmisten takia. Lapsuuden muistoissa elää edelleen vahvana isän luona vietetyt ajat, viikonloput ja kesät Saimaan saaressa. Nyt meillä on jo oma mökki, toisessa saaressa, mutta muistot ei ole haalistuneet. Palaan edelleen usein ajatuksissani mökin kuistille ja saaren rantaan jonne rakensin maatilaa kepeistä, kävyistä, jäkälästä ja kivistä. Voin haistaa miltä isän vanha vakosamettisohva haisi ja miltä tummanruskeat keramiikkakupit tuntuivat kättä vasten. Isän pieni yksiö oli pitkään turvallinen, pysyvä asia nuoruudessani kun muuten vietettiin äidin kanssa liikkuvaa elämää. Ehkä siksi muistot ovat säilyneen vahvoina, aistimuistoina.
Käytiin myös heipattamassa kumpikin mummi. Toinen heistä, isäni äiti, on jo 94-vuotias ja sairauksien väsyttämä, vaikkakin teräsmummona asuu edelleen yksin omassa asunnossaan Lauttasaaressa. Hänen asunnostaan näkyy meri, risteilyalukset ja Helsingin valot. Pienet lapset saavat kiivetä ihan ikkunan taakse matalan tason päälle katsomaan näkymää, kunhan siirretään kukat ja koriste-enkelit pois tieltä. Ja mummilla on aina pakkasessa VilleVallattomia. Tiedän joka kerta että saattaa olla etten enää nää mummia suljettuani oven takanani. Tällä kertaa huoli on suurempi, koska olemme pitkään poissa ja mummi on väsynyt. Ehkä siksi kerroin paljon, suunnitelmistamme, toiveistamme, tulevaisuudesta. Enemmän kuin muille koska halusin että mummi tietäisi että kaikki on hyvin. Lapset kiipesivät ryppyisen ja kumaraisen mummin syliin, suukottivat, halasivat monta kertaa. Lähtiessä sain enkeleitä matkalleni, niin kuin aina. Voi paremmin kuin muut.
Seuraavana päivänä kävin heipattamassa rakkaan ystäväni, kukkaisnaiseni, ja samalla kotona tapaamassa uutta kiinteistövälittäjää jonka tehtäväksi on tarkoitus jättää talon myynnistä murehtiminen. Kamalassa räntäsateessa edestakaisin ajaminen muistutti pitkistä työmatkoista aikaisin aamulla ja myöhään iltapäivällä, pilkkopimeällä. Ei oo ikävä.
Viimeinen, lähtöpäivä, kruunasi kaiken. Tyttösen ihana kaikesta huolehtiva neuvolatäti soitti edellisenä iltapäivänä ja saatiin neuvolakäynti ja rokotukset sopimaan juuri ennen lähtöä, eli ajoin pienten lasten kanssa tuttuun neuvolaan heti herättyämme. Kälyn lähettämä paketti joka sisälsi muun muassa mutantin sinne jättämät (ainoat, tietenkin) lenkkarit, hupparin ynnä muuta, saapui reilua tuntia ennen kentälle lähtöä. Posti toi kuin toikin maksusitoumuksen kuopuksen silmälaseihin, joita lähdettiin valitsemaan puoli tuntia ennen kentälle lähtöä. Siihen väliin vielä loppupakkaamiset ja pakolliset ruokailut niin hengähtää ehti vasta kentällä. Sillon iskikin haikeus, äitiä halatessa, millonhan seuraavan kerran edes nähdään, kyynel silmässä ja pala kurkussa luotsatessani lapsia turvatarkastukseen.

Onneksi tämä elämä on ehtinyt opettaa paljon. Luottamisen omaan itseen ja itse elämään, vahvuutta ja taitoa muutoksiin, uteliaisuutta siihen mitä löytyy nurkan takaa. Ja tiedän että me voidaan aina palata, jos ei tunnu enää oikealta. Meillä on vahva tukiverkosto, sen taas ymmärsin tuon muutaman viikon aikana.
Koen itseni onnekkaaksi. Ympärilläni on rakkaita sukulaisia, ihania ystäviä. Helmiä ja timantteja. Mulla on vapaus olla oma itseni ja tieto siitä että nämä läheiset, mahtavat ihmiset, hyväksyvät mut sellaisena kuin olen. Se on äärettömän helpottava ja kantava ajatus.
Me Juhan kanssa tehdään hulluja päätöksiä, nautitaan muutoksesta ja uusista seikkailuista. Viedään lapset mukanamme kokemuksiin ja näkemyksiin, halutaan näyttää heillekin että pitää uskaltaa kulkea omaa tietään, haastaa joskus itsensä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle niin elämä yllättää. Kun jostain luopuu niin tilalle tulee aina jotain uutta. Toivon että lapsille tämä vuosi on mieleenpainuva, käänteen tekevä kokemus, sellainen joka vahvistaa itseluottamusta ja laajentaa maailmankuvaa.

Kiitos teille kaikille rakkaat, siellä Suomessa. Ajasta, avusta, olemisesta, jutteluista, kaikesta. Olette mukanamme täällä (*taputtaa sydäntään*)

 

 

Täytyy vielä loppuun lisätä, että kyllä nää meidän muksut on tottuneita matkaajia. Mun vierustoveri (Juha otti lapsivastuun tällä lennolla) vähän silmät pyöreänä lennon jälkeen totesi että kylläpäs meidän lapset osaavat olla hienosti lentokoneessa. Jep. Mä tiedän. Ne rakastaa matkustamista. Teini on ainoa joka vähän päkisee vastaan kun on taas reissu johonkin edessä. Mutta se ei nähnyt omaa ilmettään, katsetta silmissään ja rentoutunutta olemusta kun käveltiin ekana päivänä rantakadulla ja haisteltiin ilmaa. Tais siltä livahtaa ehkä vähän mumisten, kierrellen ja kaarrellen, et ”no ei tääl nyt ehkä niiiin kurja oo olla…” ennen kun lähti auringonpaisteeseen jahtaamaan takaa sisaruksiaan.