Täytyy myöntää että meidän muksut on aika tottuneita matkaajia. Lentomatkaa odotetaan innolla, turvatarkastuksessa osataan odottaa omaa vuoroa, odotusaika lentokentällä menee aina puuhaillessa ja jonottaminen koneeseen on tuttua puuhaa. Lentomatkan pienet lapset värittävät, lukevat, napostelevat, torkkuvat, katselevat telkkaria, leikkivät omiaan ja omaan tahtiinsa. Suomeen päin lennettäessä käytävän toisella puolella oli toinen kolmilapsinen perhe ja laskeuduttuamme Helsinki-Vantaalle perheen äiti kertoi katselleensa välillä kateellisena kun luin melkein kokonaisen kirjan lentomatkan aikana. Mitäs siinä muutakaan, kun lapset viihtyivät keskenään ja Juha ja teinimutantti istuivat vierekkäin edessämme olevalla penkkirivillä nenät tiiviisti tietokoneen ruudussa koko neljä ja puolituntisen matkan ajan. Harvemmin pääsee keskittymään kirjaan lähes keskeytyksettä usean tunnin ajan kun vielä saa kahvin ja ruoankin suoraan pöytään tarjoiltuna.
Pimeys, johon saavuimme, oli painostava kuukausien aurinko- ja valohoidon jälkeen. Saavuimme talvipäivänseisauksena, joten muutos ei olisi voinut olla radikaalimpi. Kuin olisi uponnut johonkin sameaan rinnakkaismaailmaan missä pimeys ja valo vaihtoivat paikkaa. Itseltäni kesti kaksi päivää saada takaraivon seutuvilla jäytävä lievä pakokauhu laantumaan. Ensimmäistä kertaa ymmärsin syvästi Suomesta pakenevien kasvavaa virtaa ja koin yhteenkuuluvuutta näihin ilmastopakolaisiin, vaikka itse en harkitsekaan lopullista muuttamista valoisammille maille. Tai harkitsin, sen hetken.
Pimeyden vastapainona oli kuitenkin tieto rakkaiden ja läheisten ihmisten näkemisestä pitkästä aikaa. Äitini oli vastassa lentokentällä talvivaatesäkillisen kanssa joka oli suurempi kuin monen reissusta palaavan matkatavaravarustus. Enemmän lämmitti huomata miten tervetullut ja odotettu perheemme oli, tosin pakkastakaan ei ollut juuri lainkaan. Lapset pukivat silti innoissaan talvihaalarit päälleen, ehkä ihan vaan niitä kohtaan tuntemastaan ikävästä ja kerrospukeutumisen tuttuuden tunteesta.
Rakas töpöhäntäni oli vastassa tullessamme ensimmäiseen väliaikaismajoitukseen Espooseen. Oli helpotus huomata ettei kissa ollut unohtanut emäntäänsä ja toisaalta lievästi katkeransuloinen helpotus huomata miten hyvin töpöhäntä oli kotiutunut hoitopaikkaansa.
Olin aikatauluttanut tarkkaan kaksi etelässä viettämäämme päivää ennen Pohjanmaalle joulun viettoon lähtöä niin, että vapaa-aika oli kätevästi minimoitu. Ensimmäisen päivän aamuna riensin kuopuksen silmälääkärikontrolliin Meilahteen. Sieltä jatkoimme ensimmäiselle mummilleni, josta kahvittelun jälkeen ajoimme toiselle puolelle Helsinkiä toivottamaan hyvää joulunaikaa toiselle mummilleni. Illaksi ehdin vielä pikkujoulujuhliin yhteisen ystävämme mökille, jonne sain seurakseni rakkaan ystäväni, vertaistuen ja sielunheimolaisen entisestä asuinkylästämme. Nautimme koko illan deepeistä keskusteluista, saunomisesta, kasvonaamioista ja kynsihoidoista, ja ennen kaikkea läheisten ystävien seurasta.
Seuraavana aamuna suuntasimme pohjoisempaan etsimään lunta. Anopin luona maaseudun rauhassa joulu paketoitiin puusaunasta, paljusta tähtitaivaan alla, yltäkylläisistä ruokapöydän antimista sekä leppoisesta yhdessäolosta. Lapset nauttivat mummin ja isun huomiosta ja me nautittiin lasten huomioimattomuudesta. Luntakin oli sen verran että voi melkein sanoa viettäneensä valkean joulun. Melkein.
Pohjanmaalta matkustimme suoraan Suomen toiselle laidalle Juhan siskon perheen luo, jonne on syntymässä pieni ihme piakkoin. Vietin viikon ihastellen kälyni kaunista raskausmahaa ja hänen syvää rauhallisen tietoista läsnäoloaan ja nauttimista omasta tilastaan.
Meidän keijukaisprinsessan synttäreitä juhlittiin kummisedän ja -tädin hoivissa taas kerran, tänä vuonna piñataa hakaten. Siinä meidän 6-vuotias kepillä hakkasi jättikokoista MylittlePonya nauraen ja silmät kiiluen, ja jokainen lapsista sai halutessaan purkaa pahimmat agressionsa pahviponiin. Kieltämättä ajatuksia herättävä näky kun ponin jo tiputtua maahan ja karkkien ja lahjusten lojuessa ympäri lattiaa lapset edelleen mäiskivät ponirukkaa.
Teinimutantti pääsi vihdoin ikäistensä serkkujen seuraan, joka käytännössä tarkoitti lukittautumista yläkerran pelihuoneeseen lukuunottamatta pakollista tankkaamista tai pakotettuja ulkoiluhetkiä. Tosin yksi parhaimmista muistoista jäi juuri sellaisesta ”pakotetusta” ulkoilusta, kun lähdettiin koko muksukatraan kanssa läheisen kylän isoon pulkkamäkeen. Liiteristä löytyi yksi rikkinäinen pulkka ja paikallisesta rautakaupasta ei löytynyt ainuttakaan mäenlaskuvehjettä (koska potkukelkkaa ei lasketa), joten nappasin mukaan rullallisen teollisuusjätesäkkejä joiden kitka ja kestävyys osoittautuivat olemaan täydellisiä huimaan vauhtiin ja ilon kiljahduksiin. Vietin viiden lapsen kanssa naurettavan hauskan iltapäivän Pohjois-Karjalan kauniissa maisemissa ja mahtavinta oli huomata teinienkin ”evvk”-asenteen sulavan ensimmäisten laskujen aikana aitoon riemuun. Oli sääli lähteä kotia kohti, mutta kun ei virtaa enää riittänyt tarpoa mäkeä ylös niin hikisinä ja väsyneinä luovutimme ja palasimme kotiin ruokapatojen ääreen.
Vuoden vaihtumista juhlittiin Suomi 100v-raketein, lumesta rakennetuilla penkeillä nuotion äärellä makkaraa ja vaahtokarkkeja paistaen ja vaahtokarkkikaakaota juoden.
Haikeaa oli lähteä viemään anopin lainaamaa autoa takaisin Pohjanmaalle. Teinimutantti suunnisti isänsä luo etelään jo etukäteen, paria päivää ennen meidän lähtöä.
Muutama päivä viivyttiin Pohjanmaalla, lapset parantelivat flunssaansa ja me Juhan kanssa päästiin viimein monen vuoden haaveilun jälkeen pyörähtämään saaressa. Jäitä pitkin kolmen kilometrin matka oli juuri sopiva. Hetken hiljaisuus ja rauha tervetulleita parin viikon jatkuvan hulinan ja eestaas matkustelun jälkeen. Oli rauhoittavaa käydä katsomassa sitä paikkaa, joka tässä elämäntilanteessa on ehkä lähinnä pysyvän kodin käsitettä. Siellä se on ja pysyy vaikka me huidellaan maailmalla. Kääriytyneenä lumeen, pakkaseen ja hiljaisuuteen, odottamassa ensi kesää.
Pohjanmaalta käänsimme nokan kohti etelää. Äiti otti meidät hoiviinsa muutamaksi viimeiseksi päiväksi ennen palaamista lämpöön.
Kävimme vielä isäni luona illastamassa, lihafonduepatojen äärellä. Yksi niistä paikoista, joihin sisälle astuminen on helpotus. Ei niinkään paikan, vaan ihmisten takia. Lapsuuden muistoissa elää edelleen vahvana isän luona vietetyt ajat, viikonloput ja kesät Saimaan saaressa. Nyt meillä on jo oma mökki, toisessa saaressa, mutta muistot ei ole haalistuneet. Palaan edelleen usein ajatuksissani mökin kuistille ja saaren rantaan jonne rakensin maatilaa kepeistä, kävyistä, jäkälästä ja kivistä. Voin haistaa miltä isän vanha vakosamettisohva haisi ja miltä tummanruskeat keramiikkakupit tuntuivat kättä vasten. Isän pieni yksiö oli pitkään turvallinen, pysyvä asia nuoruudessani kun muuten vietettiin äidin kanssa liikkuvaa elämää. Ehkä siksi muistot ovat säilyneen vahvoina, aistimuistoina.
Käytiin myös heipattamassa kumpikin mummi. Toinen heistä, isäni äiti, on jo 94-vuotias ja sairauksien väsyttämä, vaikkakin teräsmummona asuu edelleen yksin omassa asunnossaan Lauttasaaressa. Hänen asunnostaan näkyy meri, risteilyalukset ja Helsingin valot. Pienet lapset saavat kiivetä ihan ikkunan taakse matalan tason päälle katsomaan näkymää, kunhan siirretään kukat ja koriste-enkelit pois tieltä. Ja mummilla on aina pakkasessa VilleVallattomia. Tiedän joka kerta että saattaa olla etten enää nää mummia suljettuani oven takanani. Tällä kertaa huoli on suurempi, koska olemme pitkään poissa ja mummi on väsynyt. Ehkä siksi kerroin paljon, suunnitelmistamme, toiveistamme, tulevaisuudesta. Enemmän kuin muille koska halusin että mummi tietäisi että kaikki on hyvin. Lapset kiipesivät ryppyisen ja kumaraisen mummin syliin, suukottivat, halasivat monta kertaa. Lähtiessä sain enkeleitä matkalleni, niin kuin aina. Voi paremmin kuin muut.
Seuraavana päivänä kävin heipattamassa rakkaan ystäväni, kukkaisnaiseni, ja samalla kotona tapaamassa uutta kiinteistövälittäjää jonka tehtäväksi on tarkoitus jättää talon myynnistä murehtiminen. Kamalassa räntäsateessa edestakaisin ajaminen muistutti pitkistä työmatkoista aikaisin aamulla ja myöhään iltapäivällä, pilkkopimeällä. Ei oo ikävä.
Viimeinen, lähtöpäivä, kruunasi kaiken. Tyttösen ihana kaikesta huolehtiva neuvolatäti soitti edellisenä iltapäivänä ja saatiin neuvolakäynti ja rokotukset sopimaan juuri ennen lähtöä, eli ajoin pienten lasten kanssa tuttuun neuvolaan heti herättyämme. Kälyn lähettämä paketti joka sisälsi muun muassa mutantin sinne jättämät (ainoat, tietenkin) lenkkarit, hupparin ynnä muuta, saapui reilua tuntia ennen kentälle lähtöä. Posti toi kuin toikin maksusitoumuksen kuopuksen silmälaseihin, joita lähdettiin valitsemaan puoli tuntia ennen kentälle lähtöä. Siihen väliin vielä loppupakkaamiset ja pakolliset ruokailut niin hengähtää ehti vasta kentällä. Sillon iskikin haikeus, äitiä halatessa, millonhan seuraavan kerran edes nähdään, kyynel silmässä ja pala kurkussa luotsatessani lapsia turvatarkastukseen.
Onneksi tämä elämä on ehtinyt opettaa paljon. Luottamisen omaan itseen ja itse elämään, vahvuutta ja taitoa muutoksiin, uteliaisuutta siihen mitä löytyy nurkan takaa. Ja tiedän että me voidaan aina palata, jos ei tunnu enää oikealta. Meillä on vahva tukiverkosto, sen taas ymmärsin tuon muutaman viikon aikana.
Koen itseni onnekkaaksi. Ympärilläni on rakkaita sukulaisia, ihania ystäviä. Helmiä ja timantteja. Mulla on vapaus olla oma itseni ja tieto siitä että nämä läheiset, mahtavat ihmiset, hyväksyvät mut sellaisena kuin olen. Se on äärettömän helpottava ja kantava ajatus.
Me Juhan kanssa tehdään hulluja päätöksiä, nautitaan muutoksesta ja uusista seikkailuista. Viedään lapset mukanamme kokemuksiin ja näkemyksiin, halutaan näyttää heillekin että pitää uskaltaa kulkea omaa tietään, haastaa joskus itsensä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle niin elämä yllättää. Kun jostain luopuu niin tilalle tulee aina jotain uutta. Toivon että lapsille tämä vuosi on mieleenpainuva, käänteen tekevä kokemus, sellainen joka vahvistaa itseluottamusta ja laajentaa maailmankuvaa.
Kiitos teille kaikille rakkaat, siellä Suomessa. Ajasta, avusta, olemisesta, jutteluista, kaikesta. Olette mukanamme täällä (*taputtaa sydäntään*)
Täytyy vielä loppuun lisätä, että kyllä nää meidän muksut on tottuneita matkaajia. Mun vierustoveri (Juha otti lapsivastuun tällä lennolla) vähän silmät pyöreänä lennon jälkeen totesi että kylläpäs meidän lapset osaavat olla hienosti lentokoneessa. Jep. Mä tiedän. Ne rakastaa matkustamista. Teini on ainoa joka vähän päkisee vastaan kun on taas reissu johonkin edessä. Mutta se ei nähnyt omaa ilmettään, katsetta silmissään ja rentoutunutta olemusta kun käveltiin ekana päivänä rantakadulla ja haisteltiin ilmaa. Tais siltä livahtaa ehkä vähän mumisten, kierrellen ja kaarrellen, et ”no ei tääl nyt ehkä niiiin kurja oo olla…” ennen kun lähti auringonpaisteeseen jahtaamaan takaa sisaruksiaan.