Tekijä: santeli

Lopputulema.
Summa summarum.
In the end.

Nyt on ehkä paras aika lopettaa sapattivuosi. Muutama viikko on vielä jäljellä ennen kun koulut alkaa, lomasta nauttimisen viimeiset tikistykset, väkisin rutistetut pisarat ennen arkea. En voi sanoa että ennen arkeen palaamista, koska tässä tapauksessa arki on täysin uutta. Siitä lisää myöhemmin.

Nyt palataan hiukan taaksepäin.

Pakkausta, siivousta, tuskaisaa hikoilua seisovassa kuumuudessa. Jännitystä, haikeutta. Muistan selvästi lähtöpäivän kun junalle mennessä veimme kassillisen lasten vaatteita rakkaalle ystäväperheelle. Kolmen ison matkalaukun vetäminen kadulla käsimatkatavaroita unohtamatta, lisäksi läppärilaukku, käsilaukku, pienten reput ja yli kolmenkymmenen asteen helle. Pakkauduimme jättämään hyvästit ystävillemme, haikea pala kurkussa ja isot lupaukset siitä että pian nähdään. Suukkoja, halauksia, lasten hämmentyneitä ajatuksia leijailemassa niinkuin pölyhiukkaset auringonvalossa. Ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Me ollaan lähdössä.

Junassa ihmiset vilkuilevat kun meidän joku laukuista kaatuu junan jarruttaessa. Tytön värikynät valuvat avonaisesta repusta iloisesti kopsahdellen ympäri junan lattioita.

Lentokentällä kuhina tarttuu. Säpisevä kihelmöinti saa ihokarvat väreilemään, posket punoittamaan ja hengityksen kiihtymään. Sanotaan heipat Juhalle joka jää vielä viikoksi teinimutantin kanssa Espanjaan äijäilemään. Mä en edes haluaisi jäädä. Mun paita näyttää kainaloiden kohdalta jo nyt samalta kun Putouksessa sen hahmon, jolla ”soijaa pukkaa” aina terminaalissa ja kesä on Espanjassa vasta aluillaan. Mulla pukkaa soijaa jo sillon kun joku sanoo ”plus kakskytviis!”, joten kotiinlähdön ajoitus oli ihan oikea.

Tosin viimeiset illat oli haikea olo istua parvekkeella, tuoksutella ilmaa ja kuunnella kaupungin ääniä. Viimeisinä päivänä kierrettiin vielä kerran rakkaat paikat ja ravintolat, nautittiin tutuista, ystävistä ja omiksi muodostuneista asioista. Kun oikein syvään vetää henkeä haistaakseen sen hetken tuoksut ja muistaakseen ne vielä vanhana kiikkustuolissa, se on aistimuistiin tallettamista. Sitä, kun joskus vuosien päästä tulee häivähdys jostain tuoksusta tai mausta mitä jää miettimään että mistä se onkaan niin tuttu… ja vaikka ei muistaisikaan missä ja milloin, herättää se tunteen. Mun aistimuistiin tallentunut tunne viimeiseltä illalta on täyteläinen, onnellinen ja täydellisen kiitollinen. Kiitollinen koetusta ja eletystä ajasta ystävien ja rakkaiden keskellä lämmössä, auringon välkkyessä meren aalloilla. Uskomattoman hienoja kokemuksia ja kohtaamisia maassa joka ainakin meihin teki lähtemättömän vaikutuksen vieraanvaraisuudellaan ja ystävällisyydellään. Lämmöllään ja valollaan.

Meillä oli välilasku Oslossa, joka sekin jäi mieleen. Lentokoneen soikea ikkuna, josta näin ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen saaristoa! Ja rannikon sankkaa metsää! Joulukuun Suomi-visiittiä ei voi laskea, koska silloin oli pilkkopimeää, mustaa ja harmaata. Ei erottanut puita katulyhdyistä jotka nekin olivat pimeänä, koska oli keskitalvi. Yritin nieleskellä kyyneleitä kun kone laskeutui Oslon kentälle, kun pystyin melkein haistamaan metsän, havupuiden raikkauden ja aluskasvillisuuden sammaleisen kosteuden.

Lopulta Suomessa kaikki oli niin tuttua. Ja niin outoa. Vanhaa ja uutta. Mutta niin onnellista! Yritin olla olematta, että ehtisin nauttia, sopeutua ja totuttautua samaan aikaan kun pienet lapset yrittivät saada kiinni menetetyn ajan heti nyt, tehdä, nähdä ja tuntea kaikkea kaipaamaansa samassa hetkessä. Kakofonian keskipisteessä.

Viikko jälkikäteen palattiin lentoasemalle vastaanottamaan teinimutanttia ja Juhaa. Lapset juoksivat käytävää pitkin innoissaan iskää vastaan kun vastaan kävelevä naisihminen oli jäädä pienten jalkojen pyörremyrskyn kouriin. Totutusti hymyilin iloisesti niinkuin aina rantakadulla vastaavassa tilanteessa, mutta sainkin ymmärtäväisen naureskelun sijaan vastaani nyrpeänhalveksuvan nenänvarsikatseen. Mehän oltiinkin jo Suomessa! Ja täällä lapset ei saa juosta ja nauraa julkisissa tiloissa, koska joku saattaa A) pahastua, B) kateellistua, C) satuttaa itsensä, D)… ihan sama oikeastaan, koska olen viimeisen vuoden aikana ymmärtänyt sen että kaikkialla ei toimita niin kuin Suomessa. Ja koska me ollaan vaan pieni osa maailmaa, meidän kaikkien ei tarvitsekaan toimia, ajatella tai tuntea niinkuin Suomessa on tapana. Ja mä en meinaakaan. Mä meinaan elää, etsiä onnellisuutta, kauneutta ja hyvyyttä. Ihan niinkuin tähänkin asti, mutta mun ei enää tarvitse tuntea siitä häpeää kun tiedän että jossain muualla se on ihan arkipäivää. Ehkä omalla esimerkilläni saan edes muutaman nyreyden käännettyä heleydeksi.
Sapattivuosi kiittää ja kuittaa.

Yksi aikakausi on lopuillaan. Kotiinpaluu kurkkii nurkan takaa, houkuttelee ja saa pasmat sekaisin. Ei oikein jaksaisi innostua, keskittyä saati rauhoittua. Koitan keskittää ajatukseni lähestyvään pääsykokeeseen, lukea ja opiskella. Samalla en kuitenkaan voi välttyä sen tulevaisuuden miettimiseltä joka on ollut väliaikaisesti jäädytettynä, siis Suomessa eli lähes sananmukaisestikin. Kevät koittaa sekä kotimaassa että meidän elämässä. Edessä on uudelleenrakennus.
En voi kuin kiittää tätä mahdollisuutta etsiä uudelleen elämänsä suunta. Kuulostella itseään kaukana siitä itselle muodostuneesta oravanpyörästä, niistä odotuksista ja vaatimuksista mitä omaan elämään tuntui kohdistuvan ulkopuolelta. Pääsin itse sellaiseen tilaan missä koen luopuneeni ylimääräisestä ja ravistaneeni kaiken harteiltani. Me lähdettiin tänne vailla tietoa tulevaisuudesta, tarkoituksena etsiä oma polku uudelleen ja vahvistaaksemme meidän perhettä yksikkönä sekä parisuhdetta sen perustana. Opettamaan lapsille itseluottamusta, kunnioitusta vierasta maata, kulttuuria ja ihmisiä kohtaan ja ennen kaikkea avaruutta mielen ja sydämen kasvuun. Mikä tahansa on mahdollista jos siihen uskoo.

Pikkuhiljaa tämän vuoden aikana irrallaan olleet ohuet säikeet ovat löytäneet suurin piirtein oman paikkansa ja tunnen itseni paljon paremmin kuin tänne tullessamme. Ehkä jopa voisin sanoa kerran ajelehtineeni virran vietävänä, tarttuen nöyrästi siitä oksasta mikä eteeni on kulloinkin työnnetty, päätyen aina kyllästymään ja ajallaan päästämään irti vaihtaakseni oksan uuteen, koska oksa ei enää tuntunut hyvältä käteen. Juha joskus aikoinaan yritti jonkun kriisin aikana kysyä, mitä minä itse oikein halusin elämältä. Yritin miettiä ja keskittyä, kaivaa sitä tietoa jostain pääkoppani uumenista, mutta lapio löi tyhjää. Ei löytynyt aarrearkkua vaikka kuinka kauhoin. Jatkoin siis muiden kautta elämistä, oli se sitten mieheni, lapseni tai joku muu paikalle sopivasti sattunut henkilö jolla oli visio. Ajattelin että kyllä mä sen joskus keksin.

Täällä on ollut aikaa ymmärtää ensin että on todella jättänyt menneisyytensä taakseen. Opetella huomaamaan että kaikki mahdollisuudet on käytännössä käytettävissä, koska tulevaisuuden suunnitelmat loppuvat nyt alkavaan kesään. Käydä läpi erilaisia skenaarioita tulevaisuudesta, mahdollisia kotipaikkoja tai -maita, ammatinvalinnallisia ja koulunkäynnillisiä vaihtoehtoja, ja lopuksi todella alkaa sekoittamaan sellaista kasvualustaa johon tuntuisi hyvältä itsensä istuttaa.
Tiedän, ettei monilla ole tällaiseen välivuoteen mahdollisuutta tai uskallusta ja toisaalta tiedän myös että meitä ”elämäntapapakolaisia” -joko osa-aikaisia tai vakituisia- on paljon. Oikeudenmukaisessa maailmassa jokaisella kuuluisi olla mahdollisuus tehdä elämästään sellaista missä voi kokea olevansa onnellinen, tyytyväinen ja rauhallinen. Edes joskus. Ehkä aina ei tarvitse repäistä niin rajusti kuin me, vaan riittää vaikka hetken hiljaisuus kalassa meren rantakalliolla istuen tai kukkulan laella tuulen humistessa alapuoleisessa laaksossa. Tai istuen kiikkustuolissa ja katsoen ulos ikkunasta, kuvitellen itsensä jonnekin kauas ihanaan ja kauniiseen hetkeen.
Jotkut, niinkuin me, tykkäävät tai tarvitsevat tehdä asioita isosti ja konkreettisesti. Mutta ollakseen onnellinen riittää että tietää mitä itse elämältä haluaa ja keskittää voimavaransa sen asian saavuttamiseen. Kun päämäärä on selvä, pelkkä matka siihen suuntaan minkä kokee itselleen tärkeäksi on voimaannuttava ja eheyttävä, kesti se sitten päivän, kuukauden tai viisitoista vuotta.
Nyt viimein, jostain pilvenretaleiden takaa alan hahmottamaan omaa päämäärääni, tai jos nyt ei lopullista sellaista niin välietappia ainakin.

Jakarandat kukkivat kaduilla vaaleanvioletteina pilvinä. Lämpömittari kutittelee kolmeakymppiä päivisin ja rannalla on niin kuuma että hiekalla ei voi kävellä ilman kenkiä. Leikkipaikkojen liukumäet sulattavat housut kiinni pyllyyn alas laskiessa. Nyt on kuitenkin vasta toukokuu ja kesä vasta hienoisesti aluillaan.
Lapset haaveilevat saareen pääsystä, kissojen silittämisestä, kavereiden näkemisestä, mummin leluhyllyssä odottavista aarteista.
Me jätetään tänne paljon. Ainainen auringonpaiste, lämpö, hiekkarannat ja ihana, ikuinen aaltojen kuiske ja leikki rantahiekan kanssa auringonkimmellyksen kultaamana. Ravintolat, leikkipaikat ja tutuiksi tulleet paikalliset, risteilevät kadut, torit ja aukiot. Vaikeinta on luopua niistä rakkaista jotka tänne vielä jäävät.
Toisaalta, meillä on kotiintuomisina monta matkalaukullista muistoja ja kokemuksia. Meillä on myös Skype, WhatsApp-puhelut ja miljoona valokuvaa. Mikä parasta, lentokoneet.

Ja Suomessa. Siellä meitä odottaa koti. Ja tulevaisuus.

Täällä on helppo arkeutua. Päivistä muodostuu toistensa kaltaisia ja kirkkotornin kello raksuttaa eteenpäin. Aallot lyö rantaan, aurinko nousee ja laskee.
Nähdään kavereita, teinimutantin koulujaksot vaihtuu, Juha naputtelee tietokoneella, käy joskus lenkillä ja tulee iltaisin välillä mukaan meidän menoihin. Tulee viikonloppuja ja taas arkipäiviä. Jollain tavalla pysyn kärryillä niiden erosta, koska sunnuntaisin kaupat ovat kiinni.

Arki täällä on vaivatonta. Jatkuva auringonvalo ja lämpö. Elämisen edullisuus. Ystävyyssuhteet. Tuudittaudun helppouteen. Kun lähden ulos, meillä puetaan toppavaatteiden sijaan shortsit ja bikinit.
Mä tosissaan toivon että me sopeudutaan vielä Suomeen. Onneksi suomalainen koulu on täynnä niin meidän on tavallaan pakko. Paitsi että ”pakko” ei ole ennenkään estänyt meitä muuttamasta asioita niin että jostain on tullut mahdollista. Joka tapauksessa, arkeen uppoutuminen käy täällä huomaamatta. Päivien samankaltaisuus ei puuduta koska rantahiekan lämpöisyyden ja meren aaltojen lisäksi elämä kuhisee ympärillä koko ajan. Tarkoitus oli reissata ja kokea uutta, nähdä Välimeren maita, mutta olemme olleet tyytyväisiä täällä, näillä tutuilla kaduilla ja rannoilla tutuksi tulleiden ihmisten keskellä. Reviirimme käsittää neliökilometrin kokoisen alueen, josta joskus aniharvoin tulee enää poikettua muualle.

Sopivan alkusysäyksen arjesta irtautumiselle antoi serkkuperheen ja heti perään äitini lomaviikko, jona aikana saimme raahattua itsemme lauttamatkalle naapurikaupunkiin Benalmadenaan (pitkästä aikaa), vuorille Mijakseen (taas kerran) ja junaillen isoon ostoskompleksiin lähellä Malagaa (uusia aluevalloituksia). Lisäksi päivät täyttyivät rantailusta ja illanvietoista. Haikein mielin hyvästelimme serkun perheineen ja myöhemmin äitini, jotka palasivat kotoSuomen hyiseen syliin.

Muutama päivä ehti kulua omalla porukalla ennen kun livahdimme Juhan kanssa kauan odotetulle lapsivapaalle. Mehän kun ei koskaan ehditty mihinkään häämatkalle niin näin saatiin nyt sekin kuitattua, Välimeren all-inclusive-risteilyllä ihan kahdestaan! Lensimme Barcelonaan, josta tuolloin mieleen jäi ehkä parhaiten laivaterminaali. Vietimme siellä nimittäin kuusi tuntia yrittäen levätä pois vajaaksi jääneen yön rippeitä ennen kun meidät laskettiin laivaan.

Kun viimein pääsimme raahautumaan jättilaivan sisuksiin, etsimme oman hyttimme ja ryhdistäydyimme hiukan tutustumiskierrosta varten. Minkäänlainen valmistautuminen ei tosin auttanut vaan eksyimme laivaan heti hytistä poistuttuamme. Valtavassa paatissa kun oli ravintoloita joka sormelle, baareja siellä täällä, kolme eri allasaluetta, kauppoja, kylpylä, kolmikerroksinen teatteri, pelihuoneet ja… ja… ja… Myöhemmin pyrin pitämään kartan mukana että ehtisimme suunnistamaan edes viimeiselle kattaukselle tai jonkin esityksen loppukumarrukselle.

Ensimmäisenä päivänä rantauduimme Marseilleen ja samalla kuittasimme kumpikin kokonaan uuden maan.  Vaikka maissa paistoi aurinko, Marseillessa oli niin kova tuuli että saimme välillä kävellä lähes vaakasuorassa ja vastatuuleen hengittäminen tuntui kuin olisi purrut jotain kiinteää. Samanlainen tunne mitä on niissä netin hupaisissa eläinvideoissa kun koira työntää päänsä auton ikkunasta ulos kuudenkympin vauhdissa ja posket lepattaa puoli metriä pään takana. Mutta kuten Ranskassa kuuluu tehdä, vierailimme taidemuseossa hämmästelemässä lasisen nykytaiteen ja yli sata vuotta vanhojen taidemaalausten yhteensopimatonta kombinaatiota josta mieleenpainuvinta oli punaiset lasipallot lattialla isoille kikkaroille asetettuina ja maalaus alastomasta miehestä jolla oli kovin pieni pippeli. Enemmän nautimme kuitenkin vanhan sataman kalanhajusta ja pienten kalastuspurtiloiden ja uusien huvijahtien hassusta symbioosikellunnasta.

Toisena risteilypäivänä vuorossa oli Savona, joka osoittautui Välimeren helmeksi. Pieni kaupunki satama-altaineen, hiekkarantoineen ja ihastuttavan pittoreskeine kävelykatuineen teki meihin lähtemättömän vaikutuksen. Rantakadun toista puolta reunusti leveä puistokaistale jossa lasten karusellit pilkottivat valtavien puiden ja pensaiden lomasta ja toisella puolella leveä hiekkaranta oli täynnään violetteja kukkien terälehtiä joita edellispäiväinen myrsky oli riuhtonut puista. Keskustan kävelykadun pienet vehreät aukiot kuppiloineen ja vanhan ostoskadun käsityöläiset myyntikojuissaan. Kapoiset kujat jotka risteilivät kuin hämähäkinverkko, toivat meidät sataman läheisyyteen lähes tyhjän aukion laidalle johon istuuduimme auringon paisteeseen, juttelimme ja tunkeuduimme hetkeksi osaksi uneliaan pikkukaupungin elämää. Ihmisiä eksyi välillä aukiolle, verkkaisesti käveleviä perheitä ja naurava lauma teini-ikäisiä koululaisia. Ilma tuoksui auringolle ja merelle. Kadulla pöristeli Vespa ja muurahaiset vipelsivät omissa hommissaan aukion laidalla muurin päällä. Joku nuorimies asettui makaamaan puiden varjoon, nosti käden silmilleen ja asettui päiväunille.

Italia jäi taaksemme ja nautimme vielä yhden illan laivan mahtavista tarjoiluista ja palveluista. Jätimme hyvästit Savonalle yläkannen poreammeesta lokkien liidellessä laivan vierellä ja jatkoimme risteilyä takaisin Barcelonan suuntaan josta lensimme takaisin kotiin, ikävästä päiviä laskevien lasten luokse. Barcelonassa ehdimme vielä viettää päivän kierrellen, Gaudin suunnittelemassa puistossa kaarisillan alla miehet tanssivat flamencoa ja näkymä Barcelonan kaupungin ylle oli huikea ja keskustassa puiston laidalla Hard Rock cafén hampurilaiset niin hyviä että melkein itketti.

Kotona lapsilta saadut onnelliset hymyt, halaukset ja innokkaat tarinat menneeltä muutamalta päivältä kruunasivat reissun ja seuraavan, vappupäivän, grillijuhlat ystäväperheen luona, altaassa loiskivien lasten ilonkiljunnan raikuessa pation seinistä saatiin niin pehmeä lasku arkeen kun vaan voi. Tästä on hyvä taas jatkaa. Parisuhde on päivitetty seuraaviksi vuosiksi ja hermot ainakin hetken aikaa lepotilassa…

Meidän sosiaalinen elämä tulvii. Ainakin verrattuna siihen pieneen (mutta sitäkin raikkaampaan) puroon Suomessa.

Pienet lapset tapaavat lähes päivittäin kavereitaan rannalla tai leikkipaikoilla, ja siinä sivussa olen luonnollisesti itsekin tutustunut muihin äiteihin. Jotkut ovat läpikulkumatkalla, piipahtamassa auringossa, toiset välivuotta viettämässä ja jotkut muuttaneet toistaiseksi. Osa ei vielä tiedä statustaan tässä joukossa, paluulentoja ei ole hankittu ja tällä hetkellä vielä kuulostellaan tulevaa. Äitejä ja lapsia tulee ja menee.

Pidempiaikaisesti täällä oleskelevat ovat melkein kaikki osa-aikaleskiä, eli mies reissaa Suomen ja Espanjan välillä työasioissa. Yhden ystävän perheessä mies viettää aikaansa tällä tavalla parin viikon jaksoissa, kolme viikkoa poissa ja kaksi viikkoa kotona tai miten nyt milloinkin sattuu, vaimon hoitaessa kotona perheen lapsia. Neljää alle viisivuotiasta. Yksin. Ensalkuun ajatus jaksoittaisesta yksinhuoltajuudesta neljän niin pienen lapsen äitinä kuulosti todella uuvuttavalta. Jutellessamme äiti kuitenkin kertoi kuinka vaivihkaisesti helpottunut olo oli kun ukko lähti työkomennukselleen, kun arki asettui uomiinsa ja yhden aikuisen moottori pörähti käyntiin ilman häiritseviä sivuääniä. Palasin itsekin ajatuksissani niihin kertoihin kun Juha on käynyt sukuloimassa, mieslomalla tai muilla reissuillaan ja olen jäänyt lasten kanssa kotiin. En enää ihmetellyt superäidin tyyntä alistumista kohtaloonsa. On nimittäin totta että miehen lähtiessä hetkeksi omille teilleen elämä monellakin tasolla helpottuu.

 

Päädyin itse samaan tilanteeseen kun Juha taannoin lähti siskonsa pikkuihmeen nimenantojuhliin Suomeen viikoksi. Tosin omaa tilannettani ei voi verrata ystäväni tilanteeseen, koska teini kaikesta mutanttiudestaan huolimatta on äärettömän empaattista, huolehtivaista ja auttavaista vuosimallia ja ilmoittautuu ajoittain vapaaehtoiseksi ohjelmatoimistoksi nuoremmille sen lisäksi että on aina osallistunut lähestulkoon mukisematta kodinhoidollisiin toimenpiteisiin. Hän kasvoi lapsuutensa ilman sisaruksia ja nyt näiden nuorempien jo kasvettua kommunikaatiokykeneväiseen, ymmärtäväiseen ikään, hän on saanut kaksi pientä leikki/riitapukarikaveria jotka palvovat isoaveljeään.

Viikko lasten kanssa osoittautui virkistäväksi ja rauhallisuudessaan voimaannuttavaksi aikajaksoksi.

Ehdimme muun muassa juhlistaa kahden ihanan tyttösen syntymäpäiviä paikallisessa lastenravintolassa. Muurien ympäröimä ulkoilmaravintola, jossa oli lapsille iso leikkipaikka keinuineen ja kiipeilytelineineen ja vanhemmille vieressä oma oleskelualue puiden ja pensaiden katveessa. Runsaat ja herkulliset tarjoilut, auringonpaiste ja onnellisena kiljuvat riehupetterit.

Viikkoon mahtui myös yksi sairaalareissu. Nuorin kaatoi eräänä iltana tuolin varpaalleen niin että isovarvas mustui täysin ja yleensä korkean kipukynnyksen omaava ressukka huusi suoraa huutoa puoli tuntia ensiapuyrityksistä huolimatta. Lopuksi poika rauhoittui ja päätin seurata tilannetta yön yli, mutta katkonaisen yön jälkeen pidin parempana käydä varmistamassa ettei varpaasta murtunut luuta. Pikainen sairaalakäynti varmisti varpaan olevan ehjän ja pääsimme kotiin sopivasti ennen siestaa. Päiväunien jälkeen varvaskin oli kuin taikaiskusta kävelykunnossa ja poika kinusi jo päästä pyöräilemään.

Viimeisenä iltana ennen Juhan kotiinpaluuta vietin rauhallista aikaa teinin kanssa lasten jo nukkuessa. Olin päivemmällä uskaltautunut sellaiseen ihanaan pieneen herkkukauppaan jossa myydään ilmakuivattuja kinkkuja, makkaroita, juustoja, hunajaa ja muuta paikallista suussasulavaa. Putiikin ödööri ei ole mitenkään houkutteleva asiaan perehtymättömälle, kun kadulla haiskahtaa eltaantuneelle ihralle jo useita metrejä ennen kaupan ulko-ovea. Nyt kuitenkin katsoimme yhdessä televisiosta komediasarjaa nauttiessani lautasellista iberico-kinkkua punaviinin kera. Olen asunut täällä puoli vuotta taivaallisen tietämättömänä nurkan takana odottavista huimaavan herkullisista makuelämyksistä! Toki olen ostanut pakettitolkulla kaupan ilmakuivattua kinkkua, sitä samaa mitä Suomestakin saa, mutta ero on verrattavissa raakaan ja kypsään mansikkaan. Tai pahviin ja suklaakakkuun.

Juha toi tullessaan myös äitinsä. Isun ja isin junan saapuessa Los Bolichesin asemalle vastassa oli onnesta kirkuvia lapsia ja tyytyväinen sekä sopivasti ikävöinyt vaimo.

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Niin sanoo vanha suomalainen sananlasku. Se on yksi niistä vahvoista opetuksista, joihin rakentuu meidän kasvatuksemme. Ole nöyrä, onnesi on ohimenevää joten älä takerru siihen. Meinaan silti olla onnellinen, ihan julkisestikin, koska jokaisella kuuluisi olla siihen oikeus ilman pelkoa muiden kateellisuudesta tai katkeruudesta.
Onnellisuus on jännä määre. En oikein edes tiedä, onko se määre elämänlaadulle vai -tavoitteelle, ihmisarvolle vai jollekin muulle, vai kaikille niille yhdessä. Ehkä kaikille yhdessä. Lisäksi jokaiselle onnellisuus tulee eri asioista. Lapsista, liikunnasta, uskonnosta, yksinäisyydestä, ystävyydestä, hyvästä ruoasta. Tai niistä kaikista yhdessä.
Kun meidät opetetaan kätkemään onnellisuutemme, meidät opetetaan samalla pelkäämään sitä. Ainoaa asiaa, puhtaan rakkauden lisäksi, joka on luonnostaan hyvä ja johon tulisi pyrkiä ihan vaan jo siitä yksinkertaisesta syystä että se vapauttaa meidät harmaudesta, tervaisesta pimeydestä.
Romukoppaan ajatus siitä että onnellisuuden tavoittelu on sallittua niille joilla on aikaa, rahaa ja valtaa sellaiseen humpuukiin.

Ehkä mä oon lukenut liikaa viime aikoina.

Me ollaan Juhan kanssa painittu sellaisen päätöksen kanssa, että mihin me asetuttaisiin seuraavaksi. Jäätäiskö tänne vai tultaisko Suomeen.
Luin Rakkaudenhirviön. Täältä Espanjasta käsin katsottuna erittäin kuvaavan teoksen suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen vaatimusten aiheuttamasta apeasta tukahtuneisuudesta, lannistuneesta harmaudesta.
Tuo kirja käänsi vaa’an hienoisesti auringon ja rennon elämän puolelle. Jopa teinimutantti on alkanut puhumaan tänne jäämisestä vaihtoehtona.

Sitten mä luin viidennen Cecilia Samartinin romaanin. Kuubalaisten tyttöjen tarinan vallankumouksen aikaan. Itkin ja nauroin, elin mukana toisessa maailmassa hetken, näin visuaalista ja hengellistä kauneutta ja rumuutta, kumpaakin poskia myöten kananlihalla. Aloitin iltapäivällä ja lopetin kolmelta yöllä. Olin väsynyt ja huonotuulinen seuraavan päivän.

Luin Paulo Coelhon kirjan Athena, sitten taas uudestaan Paulo Coelhon Alkemistin.
Alkemisti muistutti siitä osasta minua, joka suurimman osan aikaa viettää horroksessa jossain syrjäisessä nurkassa koska loppuosa on niin äänekäs ja itseriittoinen.
Kuten aiemminkin olen ehkä hehkuttanut, rakastan merta. Täällä ollessa ei ole kulunut muutamaakaan päivää etten olisi käynyt rannalla. Meri vetää puoleensa, aaltojen kuiskaileva keskustelu rantahiekan kanssa on kauneinta mitä olen kuullut. Niinä hetkinä on ollut helppo olla läsnä. Olla murehtimatta menneisyyttä ja pelkäämättä tulevaa. Tuntea, haistaa, maistaa ja kuulla. Olla elossa. Olla Yhtä.

Nyt kesken on Eat, Pray, Love, se kirja josta on tehty Julia Roberts-leffa. Yritän lukea kirjaa näkemättä Robertsia koko ajan mielessäni päähenkilönä. Kirja on jaettu kolmeen osaan joista ensimmäinen käsittelee nautintoa Italiassa, toinen hengellisyyttä Intiassa, kolmas ilmeisesti rakkautta Indonesiassa. Olen siis tällä hetkellä käynyt syntisen nautinnollisella Italianmatkalla ja nyt virittäydyn hengelliseen tunnelmaan Intiassa.

Jätän nyt käymättä läpi pinon muita kirjoja joita olen lukenut, koska ei ne ketään oikeasti kiinnosta. Enkä mä enää edes muista mitä kirjoja ne oli.

Takaisin siis onnellisuuteen.
Suurin syy sille, että me ollaan nyt täällä, on se että me itsekkäästi istuttiin alas ja mietittiin mitä halutaan elämässämme tehdä. Ilman muiden odotuksia ja yhteiskunnan vaatimuksia. Ajateltiin hetki oravanpyörän ulkopuolella. Siitä hetkestä lähtien asiat on järjestyneet ja ohjautuneet tähän hetkeen, voisin sanoa että itsekseen, vaikka se ei olisi totta, mutta siltä se melkein tuntuu.
Alkemistissa puhutaan oman elämäntien seuraamisesta. Se vaatii uhrauksia ja esteiden ylittämisiä, mutta palkitsee moninkertaisesti.
Siispä olen tarkoituksella alkanut yrittää kuunnella sisimpäni ääntä, sitä hiljaista kuiskausta joka pyytää hiljentämään ennen seuraavaa risteystä ettet törmäisi nurkan takaa eteen sujahtavaan pyöräilijään ja kertoo että ystävä jossain kaukana tarvitsee sinua tällä hetkellä.
Rakkaudenhirviössä kuvattiin Suomi kylmänä, pimeänä mutta kesäisin kauniina takapajulana ja suomalaiset ahdasmielisinä paikalleen jumiutuneina naapurikateellisina kyräilijöinä eikä todellisuus siitä niinkään kovin tee eroa. Varsinkaan verrattuna eteläeurooppalaisten pulppuavan sosiaaliseen avoimuuteen, ystävällisyyteen ja jatkuvaan auringonpaisteeseen.
Mutta kolikolla on taas kääntöpuolensa.
Suomalaisuus ei lähde pois pesemällä. Ylpeys kauniista kotimaasta, kuinka kylmä, pitkä ja pimeä talvi sitten onkaan. Ihmisten rehellisyys, hiljainen kauneus, suomalainen sisu kaiken karuuden keskellä. Suomi on vahvojen kontrastien maa täynnä vahvoja luonteita.
Rakkaudenhirviö paljasti kyllä suomalaisuuden pimeän puolen, mutta loppui juuri siihen mikä on avain onnellisuuteen. Hyväksyminen ja anteeksianto.
En vaihtaisi kotimaatani Espanjan ympärivuotiseen aurinkoon, en vaikka joudun jättämään tänne aaltojen ja hiekan välisen ikuisen keskustelun. Lopuksi, sama meri hieroo myös Suomen kivikkoisia rantoja. Hyväksyn loskan, paleltuneet varpaat ja meriveden, joka ei kuumimpanakaan kesänä lämpene tarpeeksi muuhun kuin pikaiseen kastautumiseen. Annan anteeksi vastaantulijoiden mulkaisut, tiuskivat mummot ja kiukuttelevat keski-ikäiset kauppajonossa.

Reissaamisessa on se hyvä puoli, että se avartaa pysyvästi elämänkatsomusta. Jokainen matka opettaa, antaa kokemuksia ja muistoja ja jättää jälkensä, muuttaa ehkä ajatusmaailmaa. Täällä on tällaista, tuolla tuollaista. Poimin eri maista niitä asioita jotka tuntuvat soveltuvan omaan elämääni. Täältä poimin mukaan ainakin ihmisten ystävällisyyden, rentouden ja elämänilon, ja palaan kotiin tarkoituksenani elää niin miten itsestä onnellisimmalta tuntuu.

Kauheen jännää kun kirjoittaa blogipäivitystä kolme päivää ja sitten kun tallentaa kirjoitusta, tää sanoo että tallennus ei onnistunut, päivitä sivu uudelleen. Ja mitä mä teen? Mä päivitän sen koska tää käskee. Ja mitä tapahtuu? No tää perkele pyyhkii mun valmiin kirjoituksen jonnekin bittiavaruuteen!!!

Anteeks nyt vaan!! Mä nostan nokkani pystyyn ja sanon että pyh! Jos ei kerran kelpaa niin tässä (ihan rankalla kädellä) typistetty versio:

 

Ollaan käyty:

A. Sevillassa. Flamencoa, linna, puutarhat, Sevillan ykkösruokapaikka ihan sattumalta.

B. Conil de la Fronterassa ohimennen kotimatkalla, tyhjä, autio, huonoa ruokaa

c. Marbellan huvivenesatama; ökyrikkaita jahteja jotka ei koskaan liiku mihinkään. Hienoja autoja, joo vau. Jätski maksoi ihan sikana.

D. Granada. Uus kaupunki, vanha kaupunki, basaarikadut vähän niinkun Marokon medinassa, kattohuoneisto, auringonlasku ja pullo viiniä.

E. Alhambran linna. KVG.

F. Sierra Nevadan laskettelukeskus. Lunta.

G. Torcalin luonnonpuisto. Kiviä pilvessä.

 

Loput on ihan oman mielikuvituksen varassa, mä lähden nyt lasten kanssa rannalle.

 

Kun katson elämääni taaksepäin, näen kauniita hetkiä, onnellisia hymyjä, ahdistusta, pohjatonta surua. Suurta hyvyyttä ja syvää pimeyttä, kaikkea siltä väliltä.

Muistan kyynelsilmin naurettuja vitsejä ja kulmat kurtussa luodattuja syvyyksiä, kuiskattuja salaisuuksia ja paikalleen seisahtunutta hiljaista tukea.

Tiedän miten helpottavalta tuntuu laskea alas kaikki suojamuurinsa. Tietää ettei se haittaa. Saan olla minä, kaikessa epätäydellisyydessäni, pelkojen ja vikojen tatuoinnit sielussani. Edes hetken, niin että ehdin hengähtää ja voimaantua jotta jaksan taas jatkaa matkaa.

Onnellisen seesteisistä hetkistä, kuivatuista kyyneleistä, rohkaisevista katseista. Kikatuksista sopimattomissa kohdissa, suorasta rehellisyydestä joka sai silmät avautumaan ja halauksista joista sain voimaa astua vielä yhden askeleen, niistä sadoista ja tuhansista mille ei löydy edes sanoja, kiitos.

Kiitos jokaisesta ystävästä jonka polku on ristennyt omani kanssa, kulkenut ehkä hetken tai pidempäänkin samaan suuntaan. Heistä jotka ovat jääneet taa kuten yhä mukana kulkevista.

Kiitos lähimmästäni, puolisostani, siitä pohjattomasta ystävyydestä minkä saan jakaa hänen kanssaan ja suojasta ja turvasta jonka hän minulle tarjoaa.

Kiitos ihanista sukulaisistani ja muista läheisistäni, jotka ystävyydellään ovat kutoneet vahvan tukiverkon sekä hyvien että pahojen päivien varalle.

Toivon että voisin korvata kaiken saamani ystävyyden, tuen ja rakkauden elämäni ystäville, mutta tyydyn hiljaiseen kunnioitukseen koska tiedän ettei sellaista voi korvata mille ei ole olemassa hintaa. Siksi sitä sanotaan korvaamattomaksi. Ja sitä on ystävyys.

 

Hyvää ystävänpäivää, rakkaat!

 

Uusi lomakoti on kiva. Jääkaappi vuotaa vähän ja keittiön työtasot on kuprullaan. Sulake poksahtaa heti jos on liedestä kaksi levyä päällä samaan aikaan kun lämmityspatteri on seinässä. Tää on vähän reissussa rähjääntynyt, kulunut mutta yllättävän toimiva. Niinkun asujansa.

Tää on vähän pienempi kuin edeltäjänsä. Ei oo pitkää käytävää joka erottaa teinilän omaksi yksikökseen vaan kaikki on lähellä, mikä on mukavaa. Parveke on myös pienempi, just ja just mahtuu kaksi tuolia ja pöytä. Näkymät on kirkkoaukiolle, missä on suihkulähde, appelsiinipuita ja kaunis kirkko. Aurinko paistaa koko iltapäivän. Bussikadulla on elämää koko ajan, taustahälyä, kirkon kelloja, autojen tööttäyksiä, mutta se ei haittaa. Tuntuu että ollaan läsnä jossain.

Kaikki toimii hyvin. Telkkari meni rikki, parissa tunnissa haettiin korjaukseen ja tuotiin uusi tilalle. Alaoven summeri ei toiminut, korjaaja oli paikalla seuraavana aamuna. Kun syksyllä etsin vuokra-asuntoa kevääksi, vapaana ei ollut kuin muutama joista valita. Jouduimme tinkimään vaatimuksistamme, koska tähän asuntoon ei kuulunut astianpesukonetta. Se oli alun perin yksi ehdottomista arjen helpotuksista, koska meistä kumpikaan ei nauti käsin tiskaamisesta ja viiden hengen taloudessa tiskiä kertyy jonkin verran. Yllätys olikin suuri kun Juha kävi asunnon avaimia hakemassa, välittäjä nimittäin myhäili rappukäytävässä että ylhäällä odottaa yllätys. Juha oli huokaissut mielessään että jaahas, mitähän nyt. Asunnon omistaja olikin siirtänyt keittiössä olleen pyykinpesukoneen yhteen makuuhuoneeseen ja keittiössä meitä odotti upouusi astianpesukone. En ole vieläkään keksinyt miten makuuhuoneen nurkkaan on onnistuttu vetämään pesukonetta varten sekä tulo- että menovesi ilman suurempia näkyviä remontin jälkiä…

 

Arki lähti käyntiin pienellä rykimisellä mutta teinin pikaflunssasta ja pienten lasten muutaman päivän oksennustaudista selvittyämme olo on ollut lähes kotoisa.

Välttääksemme syksyllä jo koetun paikalleen jumittumisen ja liiallisen arkiintumisen, vuokrattiin jo ensimmäisenä viikonloppuna auto ja lähdettiin tutustumaan uusiin maisemiin. Lauantaina aloitimme Smurffikylästä. Júzcarin kirkkaan vaaleansininen kylä löytyy keskeltä vuoria reipas sata kilometriä Malagasta Rondaan päin. Heti noustessamme vähän korkeammalle rinteelle, alkoi tien vieressä näkyä lumisia kohtia ja mitä korkeammalle tie nousi, sitä laajemmiksi lumialueet muuttuivat. Viimeisenä muutamana yönä oli ollut kylmintä pariinkymmeneen vuoteen ja espanjalaiset olivat lähteneet ihmettelemään vuorille satanutta lunta. Tien reunat olivat täynnään pysäköityjä autoja ja perheitä lumisotasilla. Lumisimmilla alueilla oli oikeita kansanvaelluksia ja bongasin jopa yhden pulkan. Mutkaisia rinneteitä saavuimme lopulta metsäiselle alueelle jossa talvi oli iskenyt kovalla kouralla tiputtaen puista lehdet ja tuuli tuiversi lehtiä tielle niin että näkymä oli kuin kotosuomesta parhaimpaan syksyn aikaan. Jyrkän mutkan jälkeen rinteestä pilkisti kuollutta ja kuivunutta ruskeaa vasten hauskana kontrastina vaaleansinisiä taloja ja koko kylän sinisyys oli melkein häikäisevää. Kylässä kuvattiin muutamia vuosia sitten smurffielokuva jolloin kylän jokaikinen talo maalattiin vaaleansiniseksi. Smurffeja löytyi sieltä täältä sekä isoina patsaina että pieninä nukkeina ja lapsilla oli hauskaa niitä etsiessä.

Júzcarista jatkoimme Rondaan, kun kerran olimme jo niin lähellä. Lähellä kaupunkia pellot olivat saaneet lumikuorrutuksen ja ihmiset ihastuksissaan vaelsivat pelloilla ihmetellen valkeaa ihmettä. Tämä on varmasti polttavin puheenaihe pitkään ja tästä kerrottaneen tarinoita lapsille vielä vuosien päästä.

Rondaan päästyämme ilma oli muuttunut sateiseksi ja tuuliseksi. Kävimme joka tapauksessa pienellä kävelyllä tarkoituksena lounastaa jossain kuuluisan sillan kupeessa. Suureksi harmiksi kävi ilmi että kaikki ravintolat olivat sulkeneet ovensa päivän ajaksi ja avaisivat vasta illalla joten päädyimme kaakaolle kävelykadun varren pieneen kuppilaan. Kaakaon ja kahvin voimin palasimme autolle ja hieman pettyneenä ja kylmissään ajoimme takaisin kotiin ja suoraan tuttuun ja turvalliseen ravintolaan syömään kunnon aterian.

Sunnuntaina valitsimme kohteeksi Malagan itäpuolella sijaitsevan Nerjan kylän jossa menimme tutustumaan tippukiviluolaan. Luola teki suuren vaikutuksen myös lapsiin, jotka ihailivat upeita tippukivimuodostelmia silmät suurina. Jopa kuopus jaksoi koko tunnin kierroksen kysymättä kertaakaan ”millon ollaan perillä?”. Teini vaikuttui maailman suurimmasta tippukivestä, joka ulottui valtavan taaemman luolan katosta maahan asti ja on muodostunut ison maanjäristyksen seurauksena, kun osa suuresta tippukivirykelmästä tippui luolan pohjalle ja ajan kanssa kattoon jäänyt osa kasvoi hiljalleen kiinni maahan tippuneeseen kivimassaan.

Luolasta jatkoimme Nerjan kylään lounaalle ja löysimme mukavan rantaravintolan jossa nautimme edullisen ja maukkaan lounaan maustettuna hyvällä palvelulla. Kaunis kylä ja rauhallinen rantakatu pistivät miettimään josko seuraavalla Espanjan reissulla majoittaisimme itsemme Nerjaan. Tällä reissulla teinin koulu pakottaa meidät asumaan Fuengirolassa, mutta onneksi voimme tehdä matkoja, tutustua ympäristöön ja kokea uutta aina vapaa-ajalla.

Nerjassa ollessamme muistin tuttuni kesällä usuttaneen minua käyvän tutustumassa Espanjan yhteen suurimmista hippiyhteisöistä joka on vuosia sitten löytänyt sijansa Orgivan vuoristokylän liepeiltä. Koska olimme ajaneet jo pitkän matkaa sinne päin ja päivä oli vasta puolessa, suunnistimme Sierra Nevadan juurille ja Orgivan kylää kohti. Ajoimme Orgivaan vuoren rinteiden kippuraisia teitä, ohitimme suuren padon, ihailimme kauniita vuorimaisemia ja juuri auringonlaskun aikaan saavuimme perille. Orgivan kylässä arvuuttelimme ohikulkijoiden hippipotentiaalia muttemme löytäneet mitään varsinaiseen hippiyhteisöön viittaavaa. Kokeilimme vielä onneamme kylän yläpuoleisessa vuoristossa jossa kommuunin piti lukemani mukaan löytyä, mutta koko ajan kapeammiksi ja jyrkemmiksi muuttuvat tiet pakottivat meidät ajelemaan etananvauhtia ja lopulta päätimme luovuttaa ja nautimme vuoren rinteellä auringonlaskun viimeisten säteiden valosta ja upeista maisemista.

Maanantaina ystäväni Riikka oli jo toipunut sen verran flunssastaan että nappasin hänet mukaan Benalmadeinan perhospuistoon. Buddhatemppelin naapurissa sijaitseva perhospuisto oli Kiteen vastaavaan verrattuna pienempi mutta yhtä kiva kokemus. Perhosten lisäksi puistossa asustelee myös pikkuinen kenguru, iso iguana ja parvi värikkäitä papukaijoja. Pääsimme myös todistamaan perhosen kuoriutumista kotelostaan. Varsinkin perhosrakas tyttäremme oli onnessaan perhosten ympäröimänä.

Siestan jälkeen viimeiseksi päiväreissukohteeksi valikoitui Fuente de Pierdan suolajärvi ja sen laguunin flamingoyhteisö. Teini sai vapautuksen tästä kohteesta joten lähdimme kolmen aikuisen ja pienten lasten kanssa flamingojahtiin. Tosin saavuimme perille auringonlaskun aikaan ja kesti aikansa ennen kun löysimme kohdan mistä nähdä rantakasvillisuuden takaa laguunille joten lopulta oli mahdotonta erottaa mitä tirppoja vedessä räpiköi. Taas kerran maisemat olivat kuitenkin huikeita ja ylitse lentävät tuhansien lintujen parvet jotka vaan jatkuivat ja jatkuivat, olivat vaikuttava näky.

Tiistaina ehdittiin vielä käydä Riikan ja lasten kanssa Mijaksen kylän puutarhassa kävelyllä ennen kun auto oli palautettava. Sovittiin jo seuraavaksi reissuksi Sevillan kaupunkikierros parin viikon päähän, sitten pitää ehdottomasti nähdä Granada ja Alhambran linna ja miksei käydä myös Marokon puolella…

 

 

 

Täytyy myöntää että meidän muksut on aika tottuneita matkaajia. Lentomatkaa odotetaan innolla, turvatarkastuksessa osataan odottaa omaa vuoroa, odotusaika lentokentällä menee aina puuhaillessa ja jonottaminen koneeseen on tuttua puuhaa. Lentomatkan pienet lapset värittävät, lukevat, napostelevat, torkkuvat, katselevat telkkaria, leikkivät omiaan ja omaan tahtiinsa. Suomeen päin lennettäessä käytävän toisella puolella oli toinen kolmilapsinen perhe ja laskeuduttuamme Helsinki-Vantaalle perheen äiti kertoi katselleensa välillä kateellisena kun luin melkein kokonaisen kirjan lentomatkan aikana. Mitäs siinä muutakaan, kun lapset viihtyivät keskenään ja Juha ja teinimutantti istuivat vierekkäin edessämme olevalla penkkirivillä nenät tiiviisti tietokoneen ruudussa koko neljä ja puolituntisen matkan ajan. Harvemmin pääsee keskittymään kirjaan lähes keskeytyksettä usean tunnin ajan kun vielä saa kahvin ja ruoankin suoraan pöytään tarjoiltuna.

Pimeys, johon saavuimme, oli painostava kuukausien aurinko- ja valohoidon jälkeen. Saavuimme talvipäivänseisauksena, joten muutos ei olisi voinut olla radikaalimpi. Kuin olisi uponnut johonkin sameaan rinnakkaismaailmaan missä pimeys ja valo vaihtoivat paikkaa. Itseltäni kesti kaksi päivää saada takaraivon seutuvilla jäytävä lievä pakokauhu laantumaan. Ensimmäistä kertaa ymmärsin syvästi Suomesta pakenevien kasvavaa virtaa ja koin yhteenkuuluvuutta näihin ilmastopakolaisiin, vaikka itse en harkitsekaan lopullista muuttamista valoisammille maille. Tai harkitsin, sen hetken.

Pimeyden vastapainona oli kuitenkin tieto rakkaiden ja läheisten ihmisten näkemisestä pitkästä aikaa. Äitini oli vastassa lentokentällä talvivaatesäkillisen kanssa joka oli suurempi kuin monen reissusta palaavan matkatavaravarustus. Enemmän lämmitti huomata miten tervetullut ja odotettu perheemme oli, tosin pakkastakaan ei ollut juuri lainkaan. Lapset pukivat silti innoissaan talvihaalarit päälleen, ehkä ihan vaan niitä kohtaan tuntemastaan ikävästä ja kerrospukeutumisen tuttuuden tunteesta.
Rakas töpöhäntäni oli vastassa tullessamme ensimmäiseen väliaikaismajoitukseen Espooseen. Oli helpotus huomata ettei kissa ollut unohtanut emäntäänsä ja toisaalta lievästi katkeransuloinen helpotus huomata miten hyvin töpöhäntä oli kotiutunut hoitopaikkaansa.

Olin aikatauluttanut tarkkaan kaksi etelässä viettämäämme päivää ennen Pohjanmaalle joulun viettoon lähtöä niin, että vapaa-aika oli kätevästi minimoitu. Ensimmäisen päivän aamuna riensin kuopuksen silmälääkärikontrolliin Meilahteen. Sieltä jatkoimme ensimmäiselle mummilleni, josta kahvittelun jälkeen ajoimme toiselle puolelle Helsinkiä toivottamaan hyvää joulunaikaa toiselle mummilleni. Illaksi ehdin vielä pikkujoulujuhliin yhteisen ystävämme mökille, jonne sain seurakseni rakkaan ystäväni, vertaistuen ja sielunheimolaisen entisestä asuinkylästämme. Nautimme koko illan deepeistä keskusteluista, saunomisesta, kasvonaamioista ja kynsihoidoista, ja ennen kaikkea läheisten ystävien seurasta.

Seuraavana aamuna suuntasimme pohjoisempaan etsimään lunta. Anopin luona maaseudun rauhassa joulu paketoitiin puusaunasta, paljusta tähtitaivaan alla, yltäkylläisistä ruokapöydän antimista sekä leppoisesta yhdessäolosta. Lapset nauttivat mummin ja isun huomiosta ja me nautittiin lasten huomioimattomuudesta. Luntakin oli sen verran että voi melkein sanoa viettäneensä valkean joulun. Melkein.

Pohjanmaalta matkustimme suoraan Suomen toiselle laidalle Juhan siskon perheen luo, jonne on syntymässä pieni ihme piakkoin. Vietin viikon ihastellen kälyni kaunista raskausmahaa ja hänen syvää rauhallisen tietoista läsnäoloaan ja nauttimista omasta tilastaan.
Meidän keijukaisprinsessan synttäreitä juhlittiin kummisedän ja -tädin hoivissa taas kerran, tänä vuonna piñataa hakaten. Siinä meidän 6-vuotias kepillä hakkasi jättikokoista MylittlePonya nauraen ja silmät kiiluen, ja jokainen lapsista sai halutessaan purkaa pahimmat agressionsa pahviponiin. Kieltämättä ajatuksia herättävä näky kun ponin jo tiputtua maahan ja karkkien ja lahjusten lojuessa ympäri lattiaa lapset edelleen mäiskivät ponirukkaa.
Teinimutantti pääsi vihdoin ikäistensä serkkujen seuraan, joka käytännössä tarkoitti lukittautumista yläkerran pelihuoneeseen lukuunottamatta pakollista tankkaamista tai pakotettuja ulkoiluhetkiä. Tosin yksi parhaimmista muistoista jäi juuri sellaisesta ”pakotetusta” ulkoilusta, kun lähdettiin koko muksukatraan kanssa läheisen kylän isoon pulkkamäkeen. Liiteristä löytyi yksi rikkinäinen pulkka ja paikallisesta rautakaupasta ei löytynyt ainuttakaan mäenlaskuvehjettä (koska potkukelkkaa ei lasketa), joten nappasin mukaan rullallisen teollisuusjätesäkkejä joiden kitka ja kestävyys osoittautuivat olemaan täydellisiä huimaan vauhtiin ja ilon kiljahduksiin. Vietin viiden lapsen kanssa naurettavan hauskan iltapäivän Pohjois-Karjalan kauniissa maisemissa ja mahtavinta oli huomata teinienkin ”evvk”-asenteen sulavan ensimmäisten laskujen aikana aitoon riemuun. Oli sääli lähteä kotia kohti, mutta kun ei virtaa enää riittänyt tarpoa mäkeä ylös niin hikisinä ja väsyneinä luovutimme ja palasimme kotiin ruokapatojen ääreen.
Vuoden vaihtumista juhlittiin Suomi 100v-raketein, lumesta rakennetuilla penkeillä nuotion äärellä makkaraa ja vaahtokarkkeja paistaen ja vaahtokarkkikaakaota juoden.
Haikeaa oli lähteä viemään anopin lainaamaa autoa takaisin Pohjanmaalle. Teinimutantti suunnisti isänsä luo etelään jo etukäteen, paria päivää ennen meidän lähtöä.

Muutama päivä viivyttiin Pohjanmaalla, lapset parantelivat flunssaansa ja me Juhan kanssa päästiin viimein monen vuoden haaveilun jälkeen pyörähtämään saaressa. Jäitä pitkin kolmen kilometrin matka oli juuri sopiva. Hetken hiljaisuus ja rauha tervetulleita parin viikon jatkuvan hulinan ja eestaas matkustelun jälkeen. Oli rauhoittavaa käydä katsomassa sitä paikkaa, joka tässä elämäntilanteessa on ehkä lähinnä pysyvän kodin käsitettä. Siellä se on ja pysyy vaikka me huidellaan maailmalla. Kääriytyneenä lumeen, pakkaseen ja hiljaisuuteen, odottamassa ensi kesää.

Pohjanmaalta käänsimme nokan kohti etelää. Äiti otti meidät hoiviinsa muutamaksi viimeiseksi päiväksi ennen palaamista lämpöön.
Kävimme vielä isäni luona illastamassa, lihafonduepatojen äärellä. Yksi niistä paikoista, joihin sisälle astuminen on helpotus. Ei niinkään paikan, vaan ihmisten takia. Lapsuuden muistoissa elää edelleen vahvana isän luona vietetyt ajat, viikonloput ja kesät Saimaan saaressa. Nyt meillä on jo oma mökki, toisessa saaressa, mutta muistot ei ole haalistuneet. Palaan edelleen usein ajatuksissani mökin kuistille ja saaren rantaan jonne rakensin maatilaa kepeistä, kävyistä, jäkälästä ja kivistä. Voin haistaa miltä isän vanha vakosamettisohva haisi ja miltä tummanruskeat keramiikkakupit tuntuivat kättä vasten. Isän pieni yksiö oli pitkään turvallinen, pysyvä asia nuoruudessani kun muuten vietettiin äidin kanssa liikkuvaa elämää. Ehkä siksi muistot ovat säilyneen vahvoina, aistimuistoina.
Käytiin myös heipattamassa kumpikin mummi. Toinen heistä, isäni äiti, on jo 94-vuotias ja sairauksien väsyttämä, vaikkakin teräsmummona asuu edelleen yksin omassa asunnossaan Lauttasaaressa. Hänen asunnostaan näkyy meri, risteilyalukset ja Helsingin valot. Pienet lapset saavat kiivetä ihan ikkunan taakse matalan tason päälle katsomaan näkymää, kunhan siirretään kukat ja koriste-enkelit pois tieltä. Ja mummilla on aina pakkasessa VilleVallattomia. Tiedän joka kerta että saattaa olla etten enää nää mummia suljettuani oven takanani. Tällä kertaa huoli on suurempi, koska olemme pitkään poissa ja mummi on väsynyt. Ehkä siksi kerroin paljon, suunnitelmistamme, toiveistamme, tulevaisuudesta. Enemmän kuin muille koska halusin että mummi tietäisi että kaikki on hyvin. Lapset kiipesivät ryppyisen ja kumaraisen mummin syliin, suukottivat, halasivat monta kertaa. Lähtiessä sain enkeleitä matkalleni, niin kuin aina. Voi paremmin kuin muut.
Seuraavana päivänä kävin heipattamassa rakkaan ystäväni, kukkaisnaiseni, ja samalla kotona tapaamassa uutta kiinteistövälittäjää jonka tehtäväksi on tarkoitus jättää talon myynnistä murehtiminen. Kamalassa räntäsateessa edestakaisin ajaminen muistutti pitkistä työmatkoista aikaisin aamulla ja myöhään iltapäivällä, pilkkopimeällä. Ei oo ikävä.
Viimeinen, lähtöpäivä, kruunasi kaiken. Tyttösen ihana kaikesta huolehtiva neuvolatäti soitti edellisenä iltapäivänä ja saatiin neuvolakäynti ja rokotukset sopimaan juuri ennen lähtöä, eli ajoin pienten lasten kanssa tuttuun neuvolaan heti herättyämme. Kälyn lähettämä paketti joka sisälsi muun muassa mutantin sinne jättämät (ainoat, tietenkin) lenkkarit, hupparin ynnä muuta, saapui reilua tuntia ennen kentälle lähtöä. Posti toi kuin toikin maksusitoumuksen kuopuksen silmälaseihin, joita lähdettiin valitsemaan puoli tuntia ennen kentälle lähtöä. Siihen väliin vielä loppupakkaamiset ja pakolliset ruokailut niin hengähtää ehti vasta kentällä. Sillon iskikin haikeus, äitiä halatessa, millonhan seuraavan kerran edes nähdään, kyynel silmässä ja pala kurkussa luotsatessani lapsia turvatarkastukseen.

Onneksi tämä elämä on ehtinyt opettaa paljon. Luottamisen omaan itseen ja itse elämään, vahvuutta ja taitoa muutoksiin, uteliaisuutta siihen mitä löytyy nurkan takaa. Ja tiedän että me voidaan aina palata, jos ei tunnu enää oikealta. Meillä on vahva tukiverkosto, sen taas ymmärsin tuon muutaman viikon aikana.
Koen itseni onnekkaaksi. Ympärilläni on rakkaita sukulaisia, ihania ystäviä. Helmiä ja timantteja. Mulla on vapaus olla oma itseni ja tieto siitä että nämä läheiset, mahtavat ihmiset, hyväksyvät mut sellaisena kuin olen. Se on äärettömän helpottava ja kantava ajatus.
Me Juhan kanssa tehdään hulluja päätöksiä, nautitaan muutoksesta ja uusista seikkailuista. Viedään lapset mukanamme kokemuksiin ja näkemyksiin, halutaan näyttää heillekin että pitää uskaltaa kulkea omaa tietään, haastaa joskus itsensä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle niin elämä yllättää. Kun jostain luopuu niin tilalle tulee aina jotain uutta. Toivon että lapsille tämä vuosi on mieleenpainuva, käänteen tekevä kokemus, sellainen joka vahvistaa itseluottamusta ja laajentaa maailmankuvaa.

Kiitos teille kaikille rakkaat, siellä Suomessa. Ajasta, avusta, olemisesta, jutteluista, kaikesta. Olette mukanamme täällä (*taputtaa sydäntään*)

 

 

Täytyy vielä loppuun lisätä, että kyllä nää meidän muksut on tottuneita matkaajia. Mun vierustoveri (Juha otti lapsivastuun tällä lennolla) vähän silmät pyöreänä lennon jälkeen totesi että kylläpäs meidän lapset osaavat olla hienosti lentokoneessa. Jep. Mä tiedän. Ne rakastaa matkustamista. Teini on ainoa joka vähän päkisee vastaan kun on taas reissu johonkin edessä. Mutta se ei nähnyt omaa ilmettään, katsetta silmissään ja rentoutunutta olemusta kun käveltiin ekana päivänä rantakadulla ja haisteltiin ilmaa. Tais siltä livahtaa ehkä vähän mumisten, kierrellen ja kaarrellen, et ”no ei tääl nyt ehkä niiiin kurja oo olla…” ennen kun lähti auringonpaisteeseen jahtaamaan takaa sisaruksiaan.

Kaksi viikkoa sadetta. Välissä on ollut päivän tai pari poutaa. Niinkuin kesä Suomessa.

Meri on taas ruskeaa savimössöä jossa pilkistelee reidenpaksuisia puunkappaleita. Aallot työntävät kuutiokaupalla kasvijätettä ja oksia hiekkarannalle kaksi päivää sen jälkeen kun kaupunki sai edelliset kerättyä kasoihin. Aallotkin näyttävät taistelevan mutaa vastaan, murtuvat lopsahtaen ja väsyneinä.

Kuulin että anoppi oli parvekkeeltaan nähnyt delfiiniraukan taistelevan mutavellissä tietään ulapalle. Onneksi oli sinne viimein löytänyt.

Edellisen kaatosateen jälkeen olin lasten kanssa kävelyllä rannalla, tutkittiin aaltojen tuomia aarteita ja ihasteltiin nelimetrisiä aaltoja. Oksien seassa pilkisti siellä täällä tennispalloja. Kahden metrin matkalla oli ainakin yksi pallo ja lopetin laskemisen jossain kahdenkymmenen tennispallon hujakoilla. Espanjalaisten lempipeli padel saa aikaan tällaisen pallomeren, sateet huuhtovat irtopallot mukanaan ja kierrettyään aikansa viemäreissä ja kaduille muodostuneissa puroissa ne rantautuvat lopulta koirien ja lasten iloksi. Me saatiinkin rannalle huuhtoutuneiden partikkeleiden innostamana järjestettyä pienimuotoiset rantakisat kun Juha intoutui teinimutantin kanssa pesäpalloharjoituksiin samalla kun pienemmät rakensivat oksista majaa. Kisojen lajeihin lukeutui myös seiväshyppy paksuilla ruokokepeillä ja tukinheitto skottilaisittain.

 

Tänään käytiin rannalla taas. Yritimme ajoittaa ulkoilun rankempien sadekuurojen väliin ja kun sade hetkeksi hiljeni lähes ripotteluksi, käskin lapset vauhdilla pihalle. Rikkoutuneen sateenvarjon korjaus tosin viivästytti meitä juurikin sen verran että myöhästyttiin ja alaovelle päästyämme satoi taas lähes kaatamalla. Päätettiin kuitenkin uhmata keliä ja käydä lyhyellä rantakävelyllä.

Tällä kertaa oksistoa, roskaa ja muuta prujua oli kaksinverroin edelliseen rankkasateeseen verrattuna. Rantaa peittää viiden metrin levyinen kaistale kaikenlaista tavaraa. Olisin kuvitellut kaiken irtotavaran huuhtoutuneen jo edellisten vesimassojen mukana mutta näköjään se oli vasta jäävuoren huippu. Tennispallojakin löytyi kyllä edelleen, mutta jatkuvat sateet ovat pitäneet padelkentät hiljaisena joten palloja löytyi harvakseltaan. Nyt pääosassa näytti olevan avokadot, sitrushedelmät ja isot puiset laatikot, liekö jonkun varaston alta murtunut maa. Oksien seassa oli myös valtavia agaven lehtiä, isojen puiden juurakoita, muovisaaveja, kanistereita, kenkiä ja puiden runkojen osia. Sateesta märkinä luikimme takaisin kotiin lounaan tekoon.

 

Padelista puheen ollen, sitäkin kävimme nelinpelinä kokeilemassa tässä taannoin. Sateisesta kelistä johtuen olimme ainoat pelaajat ja hakiessamme mailoja kassan takana istuva setä katsoikin meitä vähän vinoon, kohteliaasti kuitenkin tiedusteli olimmeko varmoja koska kentät olivat kovin märät. Pienet lapset loistivat pallopoikana ja -tyttönä kun meidän pelissä pallot tuppasivat lentämään verkkojen yli ennemmin sääntönä kuin poikkeuksena. Välillä palloja joutui hakemaan padelkenttien takana kulkevan autotien toiselta puolelta. Teini jo totesikin jossain välissä että peli on selkeästi ruotsalainen versio tenniksestä. Ilmankos se oli meille niin takkuista…

Kassalla istuva setä kävi useamman kerran ulkona kummastelemassa lätkimistämme ja pyörittelemässä päätään.  Mailoja palauttaessamme kysyin häneltä että eikös vaan osatakin pelata hienosti. Hän vastasi nauraa  pyrskähdellen että meistähän voi vielä tulla vaikka hyviäkin pelaajia. Kahden tai kolmen vuoden harjoittelun jälkeen.

Ehkei meistä mitän Padelin ammattilaisia koskaan tule, mutta tulipahan sekin kokeiltua.

 

Tähän väliin sellainen pieni huomio, että tässä taannoin läppärini otti lähikontaktia lattian kanssa ja hävisi. Yllä oleva teksti on vaihteeksi viikon odottanut julkaisemistaan ja sen verran tähän lisäpäivitystä, että sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Ajoittain lämpötilakin on jaksanut kivuta kahdenkympin paremmalle puolelle ja viimeksi tänään olemme saaneet nauttia kauniista pilvettömästä taivaasta. Eilen, pikkujouluissa (aikuisten juhlat; kasvonaamioita, korkkarit ja pikkumustat, herkullisia tapaksia, taksimatkoja ja suomalaista karaokea) taasen satoi kaatamalla ryöpyten, niin että on ihme ja kumma ettei sateenvarjo repeytynyt.

 

Lähtö lähenee, viikko aikaa hetkelliseen kotiutumiseen, läheisten ja rakkaiden kanssa joulunviettoon rauhoittumiseen.

Perjantaina vuokrattiin auto. Ihan vaan siksi että saataisiin kannettua kotiin Black Fridayn ostokset. Mietittiin tila-autoa, peräkärryä ja suksiboxia jos vaikka innostuttaisiin huonekaluostoksille, mä myös googletin jo että mistä löytäisi kauniita seinä- tai lattialaattoja. Täällähän niillä on koristeltu ovisyvennykset ja portaikot ja olen niitä ihastellut jo useamman vuoden. Tarkistin montako matkalaukkua meillä on varattu ruumaan meneväksi kun lähdemme jouluksi Suomeen.
Etukäteen oli mietitty että Ikeaan nyt ainakin on päästävä. Ystäväni tarkisti Malagan otollisimman oloisen ostoskeskuksen jonne voisimme jouhevasti siirtyä Ikean kierroksen jälkeen -jos autossa olisi vielä tilaa. Kaikki valmiiksi suunniteltuna lähdimme matkaan iltapäivällä kun lapset olivat sopivan pirteänä päiväunien jälkeen. Juha lupautui kuskiksi ja lastenvahdiksi täysin oma-aloitteisesti (kaikissa ruumiin -muttei ilmeisesti sielun- voimissaan), joten me tytöt suunnistimme ensimmäiseksi Ikeaan, sormet syyhyten ja silmät kiiluen.
Tosin tästä kehkeytyikin ensimmäinen Ikean reissu koskaan, josta kävelin kassojen läpi ilman yhtäkään ostosta. Espanjalaisessa Ikeassa yllättäen on joko kalliimpaa kuin Suomessa tai sitten olemme jo tottuneet Espanjan hintatasoon niin että shoppailuinto laantui saman tien. Tosin oli reissusta se hyöty, että huomasin ettei meillä ole tarvetta mihinkään.
No, Ikeasta Centro Larios -ostoskeskukseen. Kaksi kerrosta täynnä kauppoja, ravintoloita, kauppoja, ihmisiä, kauppoja. Ja kauppoja. Ja ihmisiä. Hullunkiilto silmissään vaatteita, kenkiä ja muita tuotteita metsästäviä ihmisiä niin että merkkiliikkeiden tuotekalleudet oli levitelty ympäriinsä, niitä tallottiin lattialla, rytättiin, venytettiin ja vatkattiin niin että jokainen käuppa näytti siltä että meneillään olisi ollut ryöstö. Emme ehtineet edes puoliväliin ensimmäistä kerrosta kun totesimme että tämä kaikki oli meille rauhallisille suomalaisille liikaa. Lisäksi pelkäsin tosissani että kadottaisimme lapset vellovaan ihmismassaan. Lopulta jo autolle päin mennessämme yhdestä hiljaisesta nurkasta löysin sisustusliikkeen josta ostin teinimutantille kissateemukin lautasineen. Ihan vaan siksi ettei kaupassa ollut tungosta, kiitokseksi. Oli se mukikin kyllä herttainen.
Lopuksi selvittyämme Malagan loputtomilta tuntuvista ruuhkaisista liikenteen solmukohdista Juha vei lapset (jotka olivat edelleen tallella) kotiin iltahommiin ja me suunnistimme vielä tuttuun ja turvalliseen Miramarin ostoskeskukseen ystäväni kanssa. Koko Black Friday mahtui kotiin puoliltaöin saavuttuani yhteen kassiin mutta kokemusta rikkaampana voin tyytyväisenä skipata koko älyttömän päivän tulevina vuosina. Kuten jouluostokset. Ja perjantain kauppareissut. Ja iltapäiväostokset. Käyn tästä lähin kaupassa aamupäivällä keskellä viikkoa tuossa ihanassa pienessä lähikaupassa jonne ei edes mahdu yli pariakymmentä ihmistä ja tuotteet voi kategorioida joko pakollisiin tai hyvin yksinkertaisiin vaihtoehtoihin.

Lauantaina oli sadepäivä. Tai no, virheellinen ilmaisu. Tulvapäivä. Aamusella lähdimme käymään teinin koululla, jossa oli teemapäivä. Ystäväni oli kiinnostunut ammattinsa puolesta koulusta ja Juhan vielä vedellessä sikeitä pakkasin pienet lapset autoon ja hurautimma los Pacosin puolelle. Vettä tuli jo silloin reippaamman puoleisesti. Koululla oppilaat olivat perustaneet omia yrityksiä ja myivät tuotteitaan koruista ja käsitöistä herkkuihin ja palveluihin. Ala-astelaisten innovatiiviset tuotekehittelyt ja ideoinnit olivat vaikuttavia. Aurinkorannikon koulusta valmistuu aikanaan aivan varmasti useita myöhemmässä elämässään menestyviä yrittäjiä ja ammatinharjoittajia!
Lähtiessämme jatkamaan matkaa koululta vastassa olikin tulviva ajotie. Ei niin kuin Suomessa voisi kuvitella lätäkköjen kasaantuvan tielle, vaan niin että sadevesikaivoista tulvi niin kovalla paineella vettä kaduille että kaivojen kannet lensivät irti. Jouduimme etsimään vaihtoehtoisen reitin kun tiet keskustaan olivat veden vallassa. Yleensä rutikuivissa tulva-altaissa kuohui suunnattomat määrät vuorilta alas tulvivaa sadevettä. Olen aiemmin ajatellut leveiden tulva-altaiden olevan lievästi liioiteltuja, mutta en enää. Altaat keräävät suurimman osan sadevedestä ja ohjaavat sen mereen. Meri puolestaan värjääntyy vuorilta laskevasta savisesta vedestä samean ruskeaksi kymmenien metrien matkan rannasta ulapalle päin. Lisäksi vesimassojen mukana mereen pääsee suunnaton määrä oksia, puunkappaleita, roskia, kiviä ja muuta moskaa joka aaltojen mukana rantautuu takaisin ja levittäytyy paksuksi makkaraksi koko hiekkarannan pituudelle.
Päästäksemme pahimpien tulvien yläpuolelle ajoimme Mijaksen vuoristokylään. Matkalla ylöspäin huomasimme että tien reunat olivat useasta kohtaa sortuneet lohkaisten rinteestä kivenlohkareita ja maata ajotielle. Pikaisen Mijaksen visiitin jälkeen piipahdimme vielä ruokaostoksilla ja palatessamme takaisin kotiin tulvat olivat hellittäneet ja tiet auki taas.
Illemmalla teinin kadottua omille teilleen lähdimme etsimään keilasalia viedäksemme lapset ja itsemme keilaamaan. Paikka oli kuitenkin täynnä joten suuntasimme vielä uudestaan isommalla porukalla Mijakseen kävelylle. Löysimme upean tapaspaikan torin kupeesta, jossa sain valehtelematta Espanjan parhaita tapaksia. Paikka itsessään on pieni ja huomaamaton mutta niillä aistinautinnoilla mainostaa ei varmasti tarvitsekaan. Tapaskokoelma sisälsi kaikkea mahdollista perinteistä, kuten chorichoa, ilmakuivattua kinkkua, Manchego-juustoa, lihapyöryköitä ynnä muuta jo moneen kertaan eri paikoissa maisteltuja herkkuja. Tosin kyseinen ateria oli ainoa, joka sai meissä kaikissa aikaan ihastuneita naurunpyrskähdyksiä, nautinnollisia kylmiä väreitä ja tahattomia hymyjä. Kaiken kruunasi kohtuuhintainen luomupunaviini joka oli sekin itsessään täyteläisen pehmeä makuelämys. Paikan nimi on Pampa Tablas y Tapas jos joku haluaa joskus käydä kokemassa tämän maan parhaan tapasnautinnon. Me sinne varmasti suuntaamme uudestaan. Ja uudestaan.
Koska tunnelma oli jo korkealla ja iltaa vielä jäljellä, Juha käski meidän ostaa matkaevääksi takapenkille toisen luomuviinipullon ja lupasi viedä meidät ajelulle. Saimme illan päätteeksi kiertoajelun vuoriteiden kautta Marbellan iltaelämää ihmettelemään, josta highwayta pitkiin kotio koppahan maate.

Sunnuntaina tarkoitus oli lähteä aamupäivällä Benalmadeinan perhospuistoon. Benalmadeinaan me kyllä päädyttiinkin, muttei ihan suunnitelluissa merkeissä.
Aamusella nimittäin tytöntylleröisemme juoksenteli ja pomppi normaaliin tyyliinsä huoneesta toiseen ja keittiöön mennessä törmäsi vauhdilla ovenkarmiin. Luulin ensin että selvittäisiin kuhmulla ja mustelmalla niinkuin yleensä, mutta nyt oli osunut sen verran pahemmin että otsaan oli haljennut parin sentin syvä viilto. Siinä sitten soittelemaan päivystävään suomenkieliseen numeroon josta lupasivat lähettää lääkärin paikalle tarkistamaan tilanteen. Pikku prinsessamme on sen verran lujaa tekoa että pahimman kivun laannuttua rauhoittui katselemaan lastenohjelmia samalla kun yritin puristaa haavan reunoja yhteen. Lääkäri saapui paikalle, tarkisti tytön otsan ja kehoitti jatkamaan sairaalaan koska haava oli niin näkyvällä paikalla että olisi parempi saada toimenpiteeseen sellainen lääkäri joka saisi jäljestä mahdollisimman hyvää. Tämä kyseinen lääkäri tosin olisi voinut tikata haavan paikankin päällä mutta haavan sijainnin haasteellisuudesta johtuen pakkasimme hänen neuvostaan lapset autoon ja ajoimme Benalmadeinan sairaalaan. Sairaalassa palvelu oli nopeaa ja tehokasta, odotusaika kokonaisuudessaan ehkä alle vartin. Lääkäri tutki ja puhdisti haavan ja lopuksi päätyi liimaan ja puristusteippiin tikkaamisen sijaan. Eläväiseltä tyttöseltä on nyt kielletty kaikenlainen hyppiminen, pomppiminen ja juokseminen ynnä muu ihana riehuminen seuraavan kolmen päivän ajan. Saa nähdä miten meidän duracellpupu kestää istua paikoillaan.

Onneksi täällä on hyvä ja asiantunteva lääkäriverkosto ja sairaanhoito. Onneksi meillä on läheisiä tukemassa ja ystäviä kuuntelemassa ja auttamassa.
Onneksi tämä viikonloppu on viimein ohi. Kyseisessä paketissa riittää muisteltavaa, kokemuksia ja ihania hetkiä taas pitkäksi aikaa. Ja paranneltavaa. Tällä kokoonpanolla niitä kokemuksia ja kauniita hetkiä tosin löytyy, onneksi, arjestakin.

Nyt on taas livahtanut pari viikkoa niin touhukkaissa tunnelmissa etten ole ehtinyt blogiakaan kirjoittelemaan.

Sain Suomesta ystävän ja muutamassa viikossa olen saanut kolmen kuukauden sosiaalisuuskiintiön pikkuhiljaa täytettyä. Sen lisäksi olen ensimmäistä kertaa saanut raahattua itseni niskasta kuntosalille!

Fuengirolan jouluvalot sytytettiin eilen.

Anoppi lahjoitti meille neljän päivän kahdenkeskisen loman. Neljä päivää! Me ollana viimeksi oltu niin pitkään kahdestaan yli viisi vuotta sitten! Ensimmäisen vuorokauden haparoinnin jälkeen seuraavina kolmena päivänä löydettiin uudestaan arjen alle hautautunut symbioosi, ilo tehdä ja mennä yhdessä, ymmärtää, kuunnella ja arvostaa toista. Riideltiin, naurettiin, surffattiin, syötiin, levättiin ja nautittiin. Kierrettiin lähikylät ja rannat, käytiin euroopan vanhimmassa kaupungissa, ajettiin niin kapeilla kaduilla että talojen seinät viistivät auton kylkiä. Nähtiin aaseja ja kotkia.

Tänne on saapunut syksy. Päivisin lämpötila laskee jo alle viidentoista asteen ja öisin alle kymmenen. Koska täällä ei suosita mattoja, kaakelilattiat hohkavat kylmyyttä. Onneksi täällä on muotia aikuisten kokopuvut, sellaiset lämpimät eläinhahmopuvut. Kohta meidän perhe ei muihin pukeudukaan…

 

Näin pikaisesti ja lyhyesti, koska nyt on taas juostava.

On ollut vähän saamaton olo. Sellainen vähän niinkun syysmasentunut. Ei oikein kiinnosta, ei jaksais eikä viitsis. Onko ihan pakko.

Nyt olis hyvä olla Suomessa, sais ihan rauhassa olla ja möllöttää. Laittaisin villasukat jalkaan, röhnöttäisin sohvan nurkassa viltti korviin asti vedettynä ja tuijottaisin takassa loimottavaa valkeaa. Mököttäisin sitä että ulkona on pimeää ja kylmää. Loskaa.

Siellä sais olla möksö ja mureena ihan rauhassa, ei tarttis tekohymyillä vastaantuleville jatkuvassa auringonpaisteessa.

Mutta ei.

Täällä on mukapakko olla pilke silmäkulmassa ja hymy herkässä. Mukapakko jutella ystävällisesti ihan vieraiden ihmisten kanssa. Mukapakko nauttia ruoasta ja juomasta ja samalla keskustella vilkkaasti ja elehtien, olla seurallinen ja nauraa vitseille. Mukapakko nauttia auringonpaisteesta ja lämmöstä ja hiekasta ja palmuista ja merestä.

Ha!

Suomalaisuus on juurtunut perskarvoihin niin tiukkaan että tunnen tänne asti vuodenaikojen vaihtelun. Kuukausi sitten haistoin ruskan, syksyisen sateen ja talven tulon. Sitä tuoksua ei muut voi tunnistaa. Kun yhtenä aamuna astuu ulos ja ilmassa tuoksuu lumi, vaikka pakkasiin on vielä hetki aikaa. Sitä kauneutta ei muut osaa arvostaa, kun illan tullen ensipakkaset saa kaiken kimaltelemaan niin kauniisti kuin miljoonat tähdet olis tipahtanut maan pinnalle kuorruttaen kaiken timanttihileellä. Kun ensimmäisen kunnon pakkasyön jälkeen puut ja pensaat on saaneet huurrekerroksen ja näyttää kuin olisi tipahtanut keskelle kaunista satua.

Nyt voin aistia sen odottuneen jännityksen, lumi on jo matkalla peittämään kaiken hipihiljaiseen valkeaan vaippaansa. On aika hiljentyä, himmata tahtia, vaihtaa vapaalle. Kääntyä sisäänpäin.

Mutta ei täällä, ei! Täällä jatketaan porskuttamista niinkun mitään ei olis tapahtunut. Taas jotkut keski-iän ylittäneet ikinuoret on rannalla pelaamassa lentopalloa. Ärsyttävä läiskiminen kaikuu meidän parvekkeella asti. Leikkipaikalla joku onneton kahden lapsen isä yritti hymyillä. Siinähän hymyilet, ihan vapaasti mutta valitse uhriksesi joku muu yhtä ärsyttävän imelä kontaktinkaipuinen äityli tai isukki. Kadulla kävellessä en viitsi edes kohottaa katsetta, omat varpaat kiinnostaa enemmän kuin jatkuva ystävällisten hymyjen ja iloisten naamojen vastaantuleva virta.

 

Onneksi on nää. Ne on vielä liian pieniä, niitä ei ole ohjelmoitu mihinkään pysyvään tiettyyn todellisuuteen, tapaan toimia tai olla toimimatta. Mutanttikin on vielä vaiheessa, mitään pysyvää vahinkoa ei ole ehtinyt tapahtua, kiitos liikkuvan elämäntavan ja koettujen kultturien. Heille kaikki on vielä auki. Ja siksi he onnistuvat repimään auki myös minun kovaksi kuivuneita kuoriani, herättävät hassulla lauseella kesken murehtimisen ja pusulla poskelle kun kerään myrskypilviä pääni päälle. Huomaavat yhtäkkiä jotain kaunista ja ihmeellistä minkä ohi olisin muuten kävellyt tuijottaen menneisyyteen tai tulevaan.

Tällaisina kausina täytyy ehkä antaa vähän periksi. Mennä ulos syömään vaikka viikkokiintiö on jo täynnä. Antaa lasten valvoa vähän myöhempään, antaa puolisolle anteeksi vähän enemmän ja itselleen myös, teinille ylimääräistä peliaikaa ja suklaapatukan. Jos vaikka joka päivä seisahtuisi miettimään mitä voisi tehdä oman olonsa parantamiseksi. Liian monet unohtavat tärkeimmän; oman jaksamisensa. Jos ei itsellä ole hyvä olla, miten sitä voisi jakaa muille tai edes yrittää ylläpitää omilla läheisillään?

 

 

 

Kun saatiin äiti ja teini saatettua aamulennolle, alkoi seuraavaksi loppuperheen matkajärjestelyt. Meillä oli ollut jo aiemmin puhe pienelle reissulle lähtemisestä mutta ongelmaksi oli muodostua auton vuokraus. Kävi ilmi, ettei sitä kannata jättää ihan viime tinkaan. Netin kautta vuokratessa ei riitä olla asialla edellisenä yönä kun auton tarve olisi seuraavana aamuna, eikä autonvuokrausliikkeistä ilmiselvästi vastata puhelimeen yhdentoista aikaan illalla. Viimeisenä yrityksenä menimme parin korttelin päässä olevaan liikkeeseen kuulostelemaan tilannetta, ja sattumoisin heille oli palautunut meille sopiva vuokra-auto hetkeä aiemmin. Auto oli vielä pesussa ja saisimme sen käyttöön saman tien. Hintakin oli sama kuin halvimmissa Malagan lentokentän vuokraamoissa, mutta paremmilla ehdoilla. Hintaan sisältyi täysvakuutus, joka olisi muualta vuokrattuna pitänyt maksaa erikseen tai vaihtoehtoisesti jättää liikkeeseen vähintään tuhannen euron deposit-maksu.

 

Espanjan liikennettä kauhistellaan monesti. Kieltämättä liikennekulttuuri on sekavaa ja mukaan mahtuu eläimiä, skoottereita ja moottoripyöriä, hurjastelijoita, polkupyöräilijöitä ja sunnuntaikuskeja (lue: turisteja). Lopulta kuitenkaan liikenteen seassa pärjääminen ei ole sen kummempaa kuin Suomessakaan.

Täällä liikennevalot on lähes poikkeuksetta korvattu liikenneympyröillä joten ruuhkat ovat satunnaisia vaikka liikennettä on paljon. Erityistä tarkkaavaisuutta vaatii jalankulkijoiden blokkaaminen pysäköityjen autojen lomasta ennen kuin he ovat auton edessä. Varsinkin turistialueilla autoilijat ovat tottuneet varovaisuuteen suojateiden lähettyvillä jossa turistit usein harhailevat päättömästi. Rangaistus jalankulkijaan osumisesta on kova, isoista sakoista kortin kuivumiseen. Tosin suojateiden ulkopuolella tuntuvat turistitkin olevan vapaata riistaa ja silmät ja korvat onkin paras pitää auki joka kerta tietä ylittäessä. Kaikki eivät tietenkään sääntöjä ja lakeja kunnioita ja vahinkoja sattuu usein.

Kapeat kadut ja ahtaat risteykset sinne tänne pysäköityine autoineen lisäävät jännitysmomenttia ja vaikeustasoa muutamalla asteella, mutta lyhyen harjoittelun jälkeen liikenteeseen sopeutuu.

Palasimme kotiin pakkaamaan tavarat ja suorittamaan pikasiivouksen jonka jälkeen suunnistimme moottoritielle. Navigaattori puhelimessa on kieltämättä mullistava keksintö. Löysimme huoletta kaupungista moottoritien alkuun ja pysähdyimme tapaksille vuorenrinteeltä löytämäämme ravintolaan. Tämä osoittautui tietenkin ehkä alueen kalleimmaksi vaihtoehdoksi, mutta oli hauska aloitus lomalle löytää itsensä hienostoravintolasta jossa taso oli hieman eri luokkaa kuin lapsiperheellä normaalisti voisi kuvitella olevan. Mikä ei kuulu joukkoon? Armanin puvuissa käyty liikeneuvottelu kevyen lounaan merkeissä vai äänekkään lapsiperheen riekuvan räiskyvä tankkaus ennen pitkää ajomatkaa?

 

Ensimmäinen etappi oli Gibraltar. Vähän sellainen ”Pakko käydä täälläkin kun kerran ohi ajetaan”. Pakko myöntää että en edes tiennyt Gibraltarin kuuluvan Englannin hallinnon alaisuuteen. Pikainen googletus ennen rajan yli siirtymistä oli hyvä veto ja ehkäisi kulttuurishokkia, ensimmäisenä rajan takana odottivat nimittäin kaksikerroksiset bussit ja vanhat punaiset puhelinkopit.

Giraltarin kaupunki on onnettoman pienelle postimerkille suunnattoman ison kukkulan juurelle ahdettu satamakaupunki. Auton jätimme suosiolla rajan taakse, enkä tiedä miten vuokra-auton kanssa muutenkaan kannattaa lähteä rajaa ylittämään. Kukkulan laella asustaa euroopan ainoa luonnonvarainen apinayhdyskunta ja sinne pääsee tekemään apinoiden kanssa tuttavuutta kaupungin keskustasta lähtevällä köysiradalla. Tarkoituksena olikin käydä ihastelemassa maisemia ja katsastamassa sukulaislajin edustajat, mutta käveltyämme puoli tuntia, kun köysirata EDELLEENKIN näytti olevan ihan vaan parin korttelin päässä, luovutimme ja käännyimme sataman kautta takaisin autolle.

Totean niinkuin muutkin Gibraltarilla käyneet; ei niinkään vaikuttava tapaus mutta tulipahan käytyä. Kiinnostavinta tässä tapauksessa olikin netistä lukemani faktat Gibraltarista. Kuten se, että pienellä niemenkärjellä yksi suurimmista ongelmista on jätteenkäsittely. Alueelle ei nimittäin mahdu rakentamaan kunnollista jätteenkäsittelylaitosta. Gibraltarilla väestöntiheys on 4300 asukasta/km2, joka kuulostaa täysin hullulle suomalaisen korvaan, varsinkin kun toinen iso ongelma on täydellinen riippuvaisuus tuontitavarasta. En tiedä mikä ajaa ihmisiä asumaan sardiinipurkissa ilman minkäänlaista omavaraisuutta. Koska alueella ei ole mahdollista tilanvähyyden vuoksi viljellä maata eikä alueella ole teollisuutta tai luonnonvaroja, onkin turismi Gibraltarin tärkein elinkeino pankkitoiminnan ja merenkulun ohella. Tiedä sitten mitä mieltä paikalliset englantilaiset ovat Brexitistä…

 

Helteisen kaupunkivisiitin jälkeen oli virkistävää istahtaa takaisin ilmastoituun autoon ja jatkaa matkaa rannikkoa pitkin. Maisemat vaihtuivat Gibraltarin jälkeen toisenlaisiksi. Korkealta vuorten läpi kulkevalta rannikkotieltä nähtiin Afrikan rannikko niin läheltä, että sinne tuntui olevan mahdollista uida hetkessä. Tosin köysiradan metsästys Gibraltarin kaupungissa teki selväksi ettei ulottuvuuksien hahmottaminen välttämättä ole vahvimpia puoliani. Vuorilta alkoi myös toisenlainen metsikkö. Nimittäin tuulivoimalat. Kymmeniä, satoja ja tuhansia myllyjä jauhoi vuorten rinteillä, laaksoissa ja jokaisen kaarteen takaa ilmestyi uusi esiintymä joka jatkui silmänkantamattomiin. Kun tuulivoimalat hiljalleen hiipuivat, niiden paikalle ilmestyi valtavia laitumia täynnä lehmiä ja sonneja. Vuorten takaiset laaksot on valjastettu  liha- ja maitoteollisuuden käyttöön. Välillä maisemia halkoo oliivitarhat, vehmaat joenuomat ja pienet rannikkokylät joita on kasvanut hiekkarantojen kupeeseen palvelemaan surffareita ja satunnaisia ohikulkijoita. Eräällä rannalla leijui tuulessa satoja isoja leijoja, jotka vasta takaisin tullessa osasin tunnistaa leijalautailijoiden työvälineiksi. Pissapaikalla ojanpientareella ihmettelin kuivuneiden oksien päällysteenä olevaa valkoista kuplamaista massaa, joka lähemmin tarkasteltuna ilmeni olevan kymmenien toisiinsa liimautuneiden kuivuneiden kotiloiden luoma illuusio. Massatuotantoa joka muodossa.

 

Vihdoin illansuussa saavuimme Conil de la Fronteran kaupungin rajalle. Navigoidessamme Apartmentosin suuntaan laitoimme kumpikin merkille kylän aavemaisen hiljaisuuden. Lunastettuamme huoneiston ja saatuamme tavarat jotakuinkin sisälle lähdimme tutkimaan ympäristöä. Lähellä majapaikkaamme oli tuttu Mercadona, tosin yllättäen isompi, siistimpi ja paljon selkeämpi kuin oma sokkeloinen paikallisMercadonamme. Rantabulevardi oli autio. Monet rannan ruokapaikat olivat suljettuja. Löysimme kuitenkin hyvän näköisen pihvipaikan ja ajattelin loman kunniaksi tilata kunnon sisäfileen. Pihvi oli kuitenkin sitkeä ja jänteinen ja ruoka yllättävän hinnakasta verrattuna Fuengirolan turistiruokaloihin.

Asunnolla pitkästä matkasta väsyneet pikkuiset oli helppo tainnuttaa uneen ja itsekin kaihoisasti poreammetta silmäillen totesin että aikainen herätys ja pitkä, todellakin tapahtumarikas päivä ovat vaatineet veronsa ja lyyhistyin sänkyyn muun perheen mukana. Yhteen päivään mahtui käynti Malagan lentoasemalla, auton vuokraus, kahdensadan kilometrin mahtava ajomatka kauniissa ja vaihtelevissa maisemissa, piipahdus Gibraltarissa Englannin maaperällä sekä saapuminen Conilin uudenlaiseen ympäristöön. Hyvät unet oli kaikilla hyvin ansaittu.

 

Lauantai-aamuna virkistävien yöunien jälkeen olo oli ihan erilainen kuin edellisiltana. Kolea ja sumuinen aamu oli oikeastaan tervetullutta vaihtelua Aurinkorannikon rutikuivaan helteeseen. Kävimme katsastamassa hiekkarannan, joka oli niin loivasti syvenevä että aallot puskivat laiskasti parin kymmenen metrin matkan rannalle. Ranta oli mukavan leveä ja autio, ei aurinkotuoleja eikä turistikeskittymiä, lähinnä espanjalaisia ja muutamia saksalaisia lomailijoita siellä täällä omine eväineen. Lisäksi rannan ja rantakadun välissä oli leveä vihreä kaistale pensaita, heinikkoa, kukkia ja pieniä palmuja. Siinä missä Fuengirolassa katupuiden tyveen on levitetty vihreää muovimattoa demonstroimaan nurmikkoa, täällä kasvillisuuden annettiin rehottaa villinä, vapaana ja kauniina. Vanhan kaupungin kiemuraiset kadut ja ahtaat kujat risteilivät rannalta ylöspäin kaupungin sydämeen noustessa. Pieniä putiikkeja ja kuppiloita, jotka nekin kaikki osoittautuivat olevan yllättävän kalliita verrattuna jo totuttuun hintatasoon, oli yleiseen vanhan kaupungin tyyliin joka puolella.

Pysähdyimme pieneen kadunvarsikuppilaan lounaalle ja tilasin paikallisia mereneläviä joita mainostettiin jokaisessa ruokapaikassa isoin kyltein. Saimme pöytään lautasellisen tuoretta tonnikalaa, friteerattua sitäjatätä, muhennettuajapaistettua jotakinkalaa sekä sardiineja. Sitruunaa päälle pirskotettuna oikein maukasta.

Asunnolle päästyämme aurinko oli vihdoin saanut voiton merisumusta ja voitiin vapauttaa lapset sekä itsemme allasalueelle joka sopivasti alkoi suoraan kuistia suojaavien kiinanruusupensaiden takaa. Viinilasi, kirja ja aurinkotuoli. Lasten vesileikkien loisketta ja riemunkiljahduksia kun isi hyppää altaaseen ja muuttuu haikalaksi. Illalla lapset vielä vaahtokylpyyn ja vanhemmat poreammeeseen.

Viikonloppu hiljaisessa pienessä kaupungissa omassa pienessä keitaassa nautiskellen. Apartmentosin alue oli täynnä vehreyttä. Suihkulähteitä, iso ruusutarha, hedelmäpuutarha, kukkia, pensaita, köynnöksiä ja palmuja joka puolella. Yksi olohuoneen ikkunoista antoi banaanipuurykelmään jossa raa’at banaanit kypsyivät rauhassa tertuissaan. Yöllä kaskaat sirittivät ja pöllö huhuili jossain lähistöllä, lepakot kiertelivät salamannopeina saalistuslenkkejään. Päivällä puissa lenteli lintuparvia ja sirkutus, tuitutus, säksätys ja piipitys täytti ilman.

 

Maanantaiaamuna valmistauduin surffikurssiin kireähköllä aikataululla kun rakas puolisoni antoi väsyneen vaimonsa nukkua pitkään. Ehdin kuitenkin paikalle ajoissa ja pääsin mukaan mahtavan iloiseen porukkaan jonka kanssa pari päivää tiivistä aalloilla leikkimistä ja nauramista kruunasi tämän lyhyen irtiottomme nykyisestä arjestamme.

Tunnit alkoivat joka kerta lyhyellä teorialla ja kuivaharjoittelulla, jonka jälkeen meidät vapautettiin mereen. Jatkuvat toistot laudalla seisomaan nousemisen ja tasapainon saavuttamisen kanssa saivat lihakset huutamaan hoosiannaa niin että toisen päivän aamuna jouduin varovasti kierähtämään sängyn laidalta ylös seisomaan ja paidan päälle saaminen osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Tekniikan hiominen, melominen ja kääntyminen aalloissa, oikean ajoituksen löytäminen seurasi tunneilta kotiin ja uniin asti. Ehkä huvittavin lieveilmiö oli jatkuva aalloilla keinumisen tunne. Mutta ei seisoessa eikä istuessa vaan pelkästään mahallaan maatessa. Aina kun altaalla lukiessa tai iltaisin nukkumaan mennessä satuin kääntymään mahalleni, aivot totesivat että jaahas, nyt ollaan laudan päällä, ja alkoi armoton keinutus.

Kurssin vetäjät ja oppilaat olivat kaikki iloisia ja mukavia, ympäri eurooppaa paikalle saapuneita. Keskiviikon tunnit jouduttiin perumaan huonon sään vuoksi ja me jouduimme suuntaamaan kotiin vastaanottamaan teinimutanttia, isua ja serkkupoikaa, joten kurssi jäi itseltäni harmillisen lyhyeksi. Tuon lyhyen ajan aikana sain kuitenkin sekä mahtavia uusia tuttavuuksia että vakavan surffikärpäsen pureman perseeseen, siihen ihraisimpaan kohtaan mistä sen on helppo levittää lonkeronsa koko kroppaan. Kotiin päästyä kävin nimittäin kaapit läpi löytääkseni silityslaudan ja voidakseni harjoitella sillä ylösnousua. Ajatus oli alunperin olevinaan hupaisa vitsi ystävältä, mutta itseasiassa petyin kovasti kun huomasin silityslaudan olevan liian pieni harjoitteluun.

Taas kotona, merellä ei aallon aaltoa mutta paljon uusia kokemuksia ja kauniita muistoja. Niitähän täältä lähdettiin hakemaan.

Ja kyllä ne aallotkin sieltä tulee.

 

Nyt teinimutantin viimeiset lomapäivät kera serkkupojan ja isun kotiutuminen omaan asuntoonsa jonka jälkeen paluu arkeen. Teini ja serkku mennä viipottavat kuin kaksi marjaa tai paita ja persus. Isu on kuin kotonaan, tuttu paikka, tutut ihmiset, lämpöä ja valoa. Tästä on hyvä jatkaa, arkea kohden.