Tekijä: santeli

Pari viikkoa viipahti ohitse vauhdilla. Sujahti silmänräpäyksessä, enkä enää oikein edes tiedä mistä aloittaa. Täytyy yrittää herätellä muistikuvia…

Okei. Ensinnäkin äiti oli täällä. Melkein viikon aurinkolomalla, nauttimassa oman osansa lämmöstä, merestä ja mikä tärkeintä, upeasta seurasta. Koska mehän siis ollaan varsin upeaa seuraa. Me ei koskaan riidellä, ei väsytä, ei ärsyynnytä eikä meillä varsinkaan ole teiniä joka välillä kulkee asunnossa kuin myrskypilvi, yhtä tummanpuhuvana, arvaamattomana ja lievästi sähköisenä. Niin että kahden metrin säteellä itselläkin nousee niskakarvat pystyyn. Voi vaan kuvitella mitä tapahtuu myrskyn silmässä…

Eniveis, meillä oli oikeastikin tosi mukavaa. Käytiin uusintakierroksella Mijaksessa, opeteltiin tuntemaan Fuengirolaa kävellen, shoppailtiin ja syötiin hyvin. Me yritettiin kovasti Juhan kanssa toimia matkanjärjestäjinä mutta lopuksi päädyttiin aina rannalle tai opettelemaan uusia kävelyreittejä kaupasta A ravintolan C kautta kauppaan B. Toisaalta päivät tuntuivat loppuvan kesken ilman reissaamistakin.

Tehtiin me yksi pyrähdys, jota voisi melkeinpä kutsua päivämatkaksi. Saatiin oppaaksi tuttavaperheen isäntä joka autolla vei meidät kaupungin laidalle koiratarhavierailulle. Tarkoituksena oli vähän kutitella äidin koiranhankintahermoja, ystäväpariskunta itse on pelastanut kyseisestä tarhasta kaksi koiraa ja useat tuttunsa ovat myös tarjonneet koiratarhan asukille uuden elämän. Tosin juuri sinä päivänä emme päässeet tutustumaan kuin muutamaan asukkiin, loput olivat suljetun oven takana. Koiratarhan työntekijä yritti kovasti selittää miksi muita koiria ei voinut päästä sillä hetkellä tapaamaan, mutta puutteellisen espanjan kielen taitoni voimin voisin kymmenen prosentin varmuudella sanoa että ne olivat ulkoilemassa. Saattaa olla myös että oli karvojenpesuaika, koulutushetki tai muuten vaan vapaata oleskelua,joka tapauksessa kohtaaminen rajoittui neljään alueeseen joissa yhteensä majoittui kymmenkunta koiraa. Vähän säikyn ja ahdistuneen oloisia, mutta siistejä ja terveen näköisiä. Rajallisilla resursseilla ei muuta ole mahdollista olettaakaan. Suuri osa koirista on lomalaisten kivaksi pikku kesäseuraksi hankkimia pentuja tai nuoria koiria, jotka hylätään kadulle kun arkeen paluun aika koittaa. Vastuutonta ja idioottimaista. Miettiiköhän kukaan näistä hylkääjistä koskaan mitä mahtoikaan käydä pikku Mustille tai Lurpalle? Koira joka tuotti isäntäperheelleen paljon iloa ja hauskoja hetkiä, ihmettelee nurkkaan käpertyneenä betonisessa huoneessa missä isäntä tai emäntä on ja miksi kukaan ei enää heitä palloa tai rapsuta korvan takaa. Oikeus ja kohtuus olisi että niin kylmästi toimiva ihminen hylättäisiin myös, kolkkoon ja kylmään vankilaan, ajettaisiin autolla yli tai näännytettäisiin nälkään niinkuin on hylättyjen koirien kohtalona.

Tuomisinamme oli kaksi säkkiä koiranmuonaa, enkä sillä hetkellä tarvinnut espanjan kielen taitoa kun näin koiratarhan työntekijän hämmentyneen kiitollisen ilmeen.

Koiratarhan vieressä oli kissatarha, ja me kissaihmisinä tietenkin halusimme vielä piipahtaa siellä. Alkuun ihmettelin että onpa pihalla olevassa aitauksessa vähän kissoja, ja kaikilla näytti olevan nuhaa tai jonkinlaista muuta vaivaa. Olimme jo lähdössä pois kun viereisestä talosta tuli nainen ulos, joka kutsui meidät käymään sisällä. More cats inside. Sisällä olikin huone jossa oli pentuja omissa siisteissä häkeissään, ei missään valtavissa lukaaleissa mutta menettelevissä. Juha ja pienet lapset löysivät toisen huoneen, jossa oli vähän vanhempia kissoja vähän enemmän. Ihania, pörröisiä, maukuvia mirrejä jotka heti puskivat kättä vasten jos työnsi sormen haisteltavaksi. Meinasin lähteä ulos kun huomasin että olimme itseasiassa tarhan ”asiakaspuolella”, toisesta huoneesta oli vielä kulku isoon halliin joka oli täynnä verkolla huoneisiin jaettuja tiloja ja jokaisessa tilassa majaili kymmenkunta kissaa. Joka puolelta hyökyi vastaan aaltoina ahdistus ja hätä. epätoivoinen uupumus sekoittui agressiiviseen tarpeeseen puolustaa omaa reviiriä mitä ei niin pienessä tilassa yhdelläkään kissalla ollut tarpeeksi. Lähtiessäni kissatarhalta annoin pitäjälle kaksikymppisen ja yritin samalla nieleskellä kurkkuun juuttunutta palaa. En totta puhuen ole niinkään varma onko kissojen tarhaaminen millään lailla ymmärrettävää. Sairauksien leviämisen ehkäisemiseksi ehkä, mutta nimenomaan tarhassa taudit leviävät toisaalta kulovalkean tavoin. Kissa on kuitenkin saalistaja eikä täällä ole edes ilmastollisesti vaikeaa selvitä ympärivuotisesti luonnossa. Uskoisin että kissa on onnellisempi muutamasta päivästä vapaudessa kuin kuukaudesta tai kahdesta lukkojen takana.

 

Tarhakäyntien jälkeen suuntasimme ylös vuoristoon. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä tehokkaammin näkymät lievensivät eläimistä huokuneen pahoinvoinnin aiheuttamaa shokkia. Lopuksi, elämä on suurilta osin sen asian hyväksymistä että maailmassa on niin paljon ihmisen aiheuttamaa pahuutta jota itse ei voi korjata, että niistä murehtiminen on turhaa energian hukkaa. Näistä silmiä avaavista hetkistä pitää ottaa opikseen ja pyrkiä parantamaan niitä asioita ympäröivässä elämässään ja maailmassa mihin yhdellä ihmisellä voi olla mahdollisuus. Siinä mielessä oli se sitten sattuman kauppaa tai johdatusta, oli onni että eksyimme joksikin aikaa vuoriston rinnettä risteäville pikkuteille. Ylöspäin ajellessa huomio kiinnittyi vuoren rinteellä siellä täällä esiin pulpahteleviin taloraunioihin joista katto ja osa seinistä oli saattanut romahtaa jossain välissä ja luonto oli jo sulkenut rakennelmat syliinsä. Välillä tupsahdimme keskelle idyllistä vuoristokylää jossa tiet toisinaan nousivat tai laskivat niin jyrkästi ettei nollakelillä niille olisi mitään asiaa. Hiekoitushiekkakin ropisisi iloisesti alas laaksoon. Kun tuli aika suunnata takaisin alas kaupunkiin, luonnollisesti pyrimme valitsemaan risteyksestä tien joka jatkui alamäkeen. Tämä osoittautui huonoksi strategiaksi, sillä suurin osa näistä teistä kääntyi pian uudestaan ylöspäin ja saatoimme huomata olevamme ylempänä rinteellä mistä lähdimme. Lopuksi sitkeän alaspäinsuuntaamisen johdosta löysimme itsemme kaupungin laidalta, muutaman kokemuksen rikkaampana ja kamera täynnä upeita kuvia välillä pelottavankin jyrkistä rotkoista ja kauniista vuoristomaisemista. Elämysmatkailu kannattaa!

 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös äidin loma. Perjantai-aamuna saatoimme sekä mummin että teinimutanttininjakilpikonnan Helsinkiin suuntaavaan koneeseen. Monta hyvää hetkeä, vähän huonojakin (koska tämähän on mitä kuuluukin; elämää), uusia ja vanhoja tuttavuuksia, rantaelämää ja kauniita muistoja. Niitä ainakin äiti pakkasi mukaansa niin paljon että täytyi ostaa uusi matkalaukkukin. Ehkä vähän tuliaisiakin.

Teini taas suuntasi isälleen Feria-lomaa viettämään.

Tuntuu että kaikissa matkailublogeissa on se osio jossa kerrotaan mitä tekemistä kyseisessä kohteessa on (pikku)lapsiperheille. Tässäpä meidän.

1. Ranta on ehdoton ykkönen. Jos vesi on niin kylmää ettei viitsi uimasille mennä, hiekkalinnan voi aina rakentaa. Tai etsiä Sitä Kauneinta kiveä tai simpukankuorta. Mietin tuossa taannoin että meillä on vähän niinkuin jättimäinen hiekkalaatikko tuossa parvekkeen alla. Tosin se hiekkalaatikko kulkeutuu myös meille sisälle vaikka kuinka huuhtelee ja suihkuttelee sekä lelut että ihmiset. On siitä jotain hyvääkin. Mä olen saanut itselleni uuden stressilelun. Kaupan kassajonossa, jutellessa jonkun kanssa kaupungilla tai ravintolassa istuessa alan automaattisesti rapsuttamaan hiekkaa jonkun päänahasta, yleensä jommankumman pienen lapsen tai omastani. Hiekanjyväsiä nimittäin löytyy aina riippumatta siitä milloin ollaan viimeksi käyty rannalla ja kuinka monta kertaa hiukset on pesty sen jälkeen.

 

2. Juustopää. Huvipuisto sataman nurkalla joka on auki joka päivä vuoden ympäri. Jättimäinen Paavo Pesusieni-pomppulinna, junia, trampoliineja, pikkumaailmanpyörä, seikkailurata, peliluola, veneallas ynnä muuta. Aikuisille espanjalaiseen tyyliin baari A-oikeuksilla. Tosin baari on melkein aina tyhjä lukuunottamatta kahta asiaan kuuluvaa lievästi ahdistunutta isää olutlasin taakse piiloutumassa. Tänne ostetaan ladattava kortti ja härvelit maksaa 2,5€ per laaki. Asiasta yksinkertaisen helpon tekee se, että alueelle kävellään portista sisään, käydään laitteessa tai kahdessa ja jatketaan matkaa toisesta portista ulos. Kymmenen minuutin täysillä pomppiminen, juoksentelu ja onnellinen käkätys on juuri riittävästi lapsille eikä liikaa vanhemmille joten puistossa tulee käytyä pari kertaa viikossa.

Ja Juustopää on tietenkin meidän perheen nimi Paavo Pesusienelle. En usko että nuorin edes tunnistaa nimeä Paavo Pesusieni vaikka se on nykyään yksi lasten lemppariohjelmista. Viime talvena Paavo oli espanjankielisen lastenkanavan suosituin ohjelma ja ensimmäisen kerran kun anoppi näki ohjelman, hän pysähtyi ihmettelemään että mikä ih-meen juustopää tuokin nyt sitten on? Tuolloin lapsetkin tutustuivat ensimmäistä kertaa hahmoon, joten siitä tuli meille, sekä lapsille että aikuisille, pysyvästi Juustopää.

 

3. Vesileikit. Otetaan hei kaikki meidän hiekkalelut ja viedään ne suihkuun! Joo! Tai täytetään lavuaari saippuavaahdolla ja leikitään että on myrsky! Hyvä idea! Seuraavaan asuntoon listalla on jo ehdottomasti kylpyamme.

 

4. Karuselli. Täällä on kaksi ihanaa karusellivanhusta, joissa hevosilta on jo maalit kuluneet ja häntäjouhet nyrhiintyneet poikki, mutta jotka silti illasta toiseen sytyttävät kauniit valonsa kun aurinko laskee ja pyörittävät lapsia musiikin soidessa yömyöhälle asti. Jotenkin lapset rakastavat sitä lyhyttä hetkeä omassa pienessä tarumaailmassaan. He valitsevat oman paikkansa karusellin hahmojen joukosta ja pääsevät matkaan satojen valojen valaistessa karusellin, kun sen ulkopuolella on jo pimeää. Lasten unelmoivasta ilmeestä päätellen musiikki lähettää heidät matkalle jonnekin kauas, siihen maailmaan missä kaikki on mahdollista.

 

5. Mijaksen leikkipuisto, aasit ja hevoset. Huimaavat näkymät ja se tunne että on vuorilla, korkeammalla kuin muut. Vuoristokylä on kiehtovan kaunis sekä päivällä että illalla. Kapeat kujat jotka risteilevät ja kiipeävät osittain hyvinkin jyrkästi vuoren rinteellä ovat sokkeloisia ja vähän jännittäviä, niin että kylässä voisi helposti leikkiä merirosvojen valtausta tai isomman mittaluokan kuurupiiloa. Paikallinen leikkipuistokin on isompi ja paremmin varusteltu (niinkun espanjalaiset yleensäkin…) kuin yksikään rantakadun varteen sirotelluista leikkipaikoista. Puutarhan syvät rotkot ja näkymät Fuengirolan kaupunkiin ja merelle saavat jopa lapset hiljaiseksi. Nanosekunnin ajaksi, mutta silti.

Hevoset, aasit ja satunnaiset kissanpennut ovat myös kylän erikoisuuksia ja niistä riittää meillä muisteltavaa ja puhumista useaksi päiväksi.

 

6. Ulkona syöminen. Lapsista on hauska saada itse valita ruokansa, lisäksi useassa paikassa tulee talon puolesta pientä naposteltavaa pöytään alkupalaksi. Tosin myönnettäköön että lapsille luetaan aina supistettu versio ruokalistasta ettei käy niinkuin supermarketin karkkihyllyllä kun saa ottaa ”yhden pienen jutun”. Lapset huomioidaan aina erityisesti, tarjoilijat juttelevat ja ihastelevat varsinkin pieniä lapsia, heidän kanssaan hassutellaan ja annosten jälkeen pöytään saatetaan tuoda tikkarit tai muut pienet huomionosoitukset. Meidän lemppariksi juuri henkilökunnan hyvän palvelun ja huomioinnin vuoksi on noussut meksikolainen ravintola El Paso, jossa lähes jokainen tarjoilija ohimennessään jollain tavalla huomioi lapsia ja aterian päätteeksi ruokailijat saavat kevyet snapsit tai alkoholittomat jälkkärijuomat ”meksikolaisittain”. Ryhmä tarjoilijoita saapuu pöydän ääreen soittaen ja laulaen kovaäänisesti (jep, tänne ei kannata mennä jos kärsii pienimmissäkään määrin julkisen huomion pelosta) ja jokaisen pään päälle laitetaan vuorotellen vanha kuhmuinen kattila jota kopautellaan laulun tahtiin niin että korvissa soi ja lopuksi juoma isketään voimalla pöytään. Ympäristö on niin rento ja iloinen ettei haittaa vaikka ruoka ei yllä ihan gourmet-tasolle. Ihan hyvää meksikolaismättöä kuitenkin.

Huomioitakoon vielä lyhyesti nälkäkatu, sataman kupeesta lähtevä ”pääkatu” muutamine sivukatuineen täynnä ravintoloita ja innokkaita sisäänheittäjiä. Hyviä ja huonoja valintoja, herkullisia elämyksiä ja pettymyksiä, kaikkia saman kadun varrella. Nälkäkadulta ei tarvitse lähteä tyhjin vatsoin, sieltä löytyy varmasti jokaiselle jotain.

 

7. Telkkari. Espanjankielistä lastenohjelmaa 24/7 suoltava taikalaatikko.

 

8. Rantakatu. Jos ei muuta tekemistä juuri sillä hetkellä keksi, aina voi mennä istumaan parvekkeen aurinkotuoliin ja vain katsella eteensä rantakadulle. Kadulla tapahtuu jatkuvasti. Ohi ajaa hevosvaunuja säännöllisin väliajoin (tyttärellä keskeytyy kaikki ruokailusta lempileikkeihin kun kadulta kuuluu kellojen kilkatus ja kavioiden kopse; vessassa käynti on ainoa asia joka tähän asti on voitu jatkaa keskeytyksettä mutta epäilen sen johtuvan siitä että sinne asti ei vaan kuulu vaunujen kolina…), ihmisiä aamusta iltaan tasaisena virtana, taiteilijoita, muusikoita, esiintyjiä, rullaluistelijoita, lapsia, koiria, lintuja, kadulta kuuluu musiikkia, keskustelua, naurua, huutoa, rannalla näkyy uimareita, aaltoja, veneitä, laskuvarjoilijoita, vesiskoottereita, lainelautailijoita… Valikoima on kiitettävän laaja. Pari päivää taaemmin kadulta kuului yhtäkkiä hirmuinen ryskäys. Juha huikkasi työhuoneestaan parvekkeelta että hevonen iski kavionsa edelläajavan auton takalasista sisään. Kaikki selvisivät säikähdyksellä, myös hevonen josta olin eniten huolissaan, mutta kieltämättä olin jo ihmetellytkin kuinka kauan kestää ennen kuin ensimmäinen kolari sattuu. Liikenne on kuitenkin vilkasta ja samalle kapeahkolle ajoväylälle on mahdutettu autot, hevosvaunut, pyöräilijät ja skootterit.

 

9. Ihan vaan kävelyt tai yleensäkin paikasta toiseen liikkuminen. Täällä todellakin tulee käveltyä. Ja jokaisella kävelyreissulla näkee jotain uutta. Usein pysähdellään hetkeksi vastaantulevaan leikkipaikkaan tai hypistellään puiden lehtiä tai pensaiden kukkia. Tai poiketaan tapaksille tai juomaan jotain johonkin nurkkakuppilaan. Tänään käytiin paikallisessa tapasbaarissa jossa viisi mukavan kokoista tapasta ja kaksi pientä olutta kevensi kukkaroa yhteensä reilun vitosen.

Joskus mennään bussilla tai junalla ja ne on nuorimman mielestä ihan kohokohtia! Maisemat vilisee ohitse ja pikkuherra istuu nenä kiinni lasissa.

 

10. Viimeisenä vaan ei vähäisempänä, yhdessäolo. Täällä on enemmän aikaa olla läsnä. Toki Juha on töissä päivät, mutta parvekkeella yhden huikkaamisen päässä. Jos lapselle tulee isiä ikävä, ei tarvitse kun käydä vetäämässä paidan helmasta tai kiivetä syliin. Kun teini tulee koulusta, tupa on täynnä perhettä joka haluaa tietää miten on päivä mennyt. Joka päivä syödään yhdessä pöydän ääressä. Ei kerran vaan useasti. Jutellaan, tehdään asioita yhdessä, nauretaan, halataan ja istutaan kylki kyljessä. Riidellään, kinataan, hohhaillaan, kiukutellaan ja sovitaan. Tämä on nyt sitä kun ollaan läsnä niin täysillä että varmasti välillä ärsyttää. Mutta ei se mitään. Tämä on myös sitä mikä tekee lapsille selväksi että vanhemmat välittävät. Niin paljon että välillä tekis mieli jättää tulematta kotiin (teinimutanttininjakilpikonnan uhkaus kun tuli ukaasi että ensin luetaan kokeeseen ja sitten vasta katsotaan jääkö aikaa peliohjelmoinnille; ärsyttävää kun vanhemmat potkii perseelle että koulu tulee hoidettua silloinkin kun olis kiinnostavampaakin tekemistä).

 

Tarkoituksenani ei siis ollut listata lapsiperheelle hyviä vierailukohteita. Ollaan me käyty Bioparkissa ihastelemassa tiikereitä, apinoita ja muita ötököitä. Aqua parkiin ei viitsitty lähteä kun osa oli kipeänä ja hinta oli niin suolainen meidän koko perheeltä, kuitenkin pienelle lapselle hiekkaranta leluineen ja aaltoineen ajaa saman asian eikä mutanttikaan hihkunut innosta ajatukselle lähteä vesiliukumäkeen. Listasin ihan tavallisia asioita ja tekemisiä, sellaisia mitkä täällä on muodostunut lapsille kivoimmiksi ”kohteiksi” tai aktiviteeteiksi. Ja lähinnä noille pienemmille, koska Teinin lista olisi seuraavanlainen: ykkönen, ”Plääh”; kakkonen, ”No ei TOD, mä vihaan melua ja vilkkuvia valoja, kyllä sä sen tiedät!”; kolmonen, ”Siis joo jos mä saan äiti ampua sua vesipyssyllä”; nelonen, ”Hei äiti et oo tosissas!”(tähän vielä silmien pyörittelyä jo hohhailua); vitonen, ”Joo mut mä en lähe mihkään puutarhaan kävelee tai kattoo hevosii enkä muuallekaan, mä meen kattoo niitä kissoja siks aikaa. Tulkaa hakee mut sit ku mennään syömään.”; kutonen, ”JOO!”; seiska, ”EVVK” (päätyy usein kuitenkin pienten lasten viereen sohvalle vaikkei kukaan dubatuista piirretyistä mitään ymmärräkään); kasi, ”Liikaa meteliä”; ysi, ”Hei onko ihan pakko??? Mä kävelen kouluun ja takas monta kilometriä päivässä mä en jaksa jalat on ihan kipeet”; kymppi, ”Mä sanoin että se oli vaan vitsi. Kukaan ei koskaan ymmärrä mun vitsejä. En mä nyt tietenkään jättäis tulematta, täähän on mun koti!” (ja mielialasta riippuen jurotusta ja mulkoilua tai hellä halaus).

Mä rakastan mun mutanttia.

 

Tänään muuten alkoi talvikausi. Päivällä sitä ei vielä huomannut. Oltiin rannalla, lapset leikkivät vesirajassa kun aallot oli niin isot etten uskaltanut päästää uimaan kauemmas. Päivällä otin kuivumassa olleet pyykit viikkaukseen mutta osa oli yllättäen vielä hiukan kosteita. Normaalisti pyykit kuivuvat muutamassa tunnissa ja nämä oli kuitenkin ripustettu jo eilen illalla. Ajattelin sen kuitenkin johtuvan siitä että Juha tavoilleen uskollisena ripusti pyykit mytyssä narulle. Iltapäivällä meillä kävi vieraita, joiden kanssa juteltiin että kohta alkaa rantakatukin hiljenemään kun turistikausi vetelee viimeisiään.

Asia konkretisoitui hiljalleen kun lähdimme iltakävelylle ja huomasin että karusellin paikalla oli tyhjä kohta. Aurinko ei ollut edes laskenut kun ensimmäistä kertaa kuukauteen huomasin kaipaavani pitkähihaista. Vielä pari päivää sitten en pystynyt t-paitaakaan laittamaan päälle kun hiki tuli jo makuuhuoneesta olohuoneeseen kävellessä.

Myöhempään illalla kun lapset olivat jo unilla, katselin rannalla kävelevää naista lapsineen. Naisella oli toppatakki päällä. Talvi on tulossa.

Oikeasti, lämpömittari parvekkeella näyttää nyt Suomen kesää…

Hetken kaikki on taas uutta. Auringonpaiste, lämmin merivesi. Ihmisvilinä, elämän raikkaus ja vahvuus. Maut, tuoksut ja ihmisten ystävällisyys, elämän helppous joka kietoo pumpuliseen tunteeseen ja antaa kuvitella itsensä kauas arjesta ja vastuusta. Viime reissulla melkein vuosi sitten en ehtinyt kolmessa viikossa ikävöidä Suomea. En oikeastaan muista milloin olisi viimeksi koti-ikävä iskenyt ulkomailla ollessa. Ehkä tällä kertaa elämme kuherruskuukauden yli ja minäkin saan reissuelämästä tarpeekseni.

Nyt aikaa on kulunut neljä viikkoa. Myönnettäköön, että hetkittäin tuntuu siltä että nyt riittää. Tai no, jos kahta kertaa voi kutsua hetkittäin. Ensimmäinen kerta oli juuri ennen kun hellekausi päättyi ja yöt viilenivät sen ratkaisevan kolme astetta. Tuskaisena jatkuvaan hikoiluun ja valvomiseen mietin jonain yönä että ei näin voi jatkua. Mieluummin olisin jo takaisin Suomessa, ihanassa kirpeän kuulaassa syksyssä. Sitten tulikin aamu.

Toisen kerran meinasin luovuttaa viime yönä kun valvoin ja kieriskelin taas sängyssä aamun varhaisina tunteina. Mietin Iltasanomien uutista terrorismista ja siitä että Isis on ottanut tavoitteekseen vallata Andalusian. Kuvittelin mielessäni miten terroristilaumat putputtavat mustaa savua köhivillä kolhiintuneilla veneillään ihanalle lämpimälle hiekkarannallemme ja alkavat räiskiä kalashnikoveillaan umpimähkään. Kissat pakenevat maukuen autojen alle ja joulu on peruttu. Näköjään vanhemmiten vilkas mielikuvitus vaan saa lisää ulottuvuuksia. Suunnittelin varaavani lennot kotimatkalle heti huomenna. Joka tapauksessa, aamu koitti tälläkin kertaa. Ihanan aurinkoinen, lämmin ja värikäs aamu täynnä elämää, kadulta kuuluvaa puheensorinaa ja kahvin tuoksua.

Olen aina omannut vilkkaan mielikuvituksen. Sellaisen joka keksii ominpäiten yksinkertaisista tapahtumista ja tavallisista asioista satuja ja tarinoita, hurjia ja villejä, täysin absurdeja tai ihan pikkuisen hassuja. Riippuen siitä kuinka kauan jaksan siitä kiinnostua. Siksi yöt ovatkin usein täynnä kieppuvia ajatuksia, ideoita ja muistoja jotka kietoutuvat toisiinsa ja pitävät minua unen rajamailla, härnäävät kunnes jossain vaiheessa antavat periksi ja vaivun muutaman tunnin uneen. Kuulun siihen porukkaan kenellä pitäisi aina olla yöpöydällä kynä ja idealehtiö. Ja nuija.

Toisinaan nukun sikeästi koko yön melkein puolillepäivin kun kerään univelkaa. Täällä sillä ei ole niin väliä. Elän oman rytmini mukaan ensimmäistä kertaa ikiaikoihin.

Nyt lapset ovat terveempiä ja päivät alkavat pikkuhiljaa palautua uomiinsa. Aamupäivällä kävin pienten kanssa torilla. Takanamme käveli pariskunta joka naureskeli miten äiti oli laittanut pienen pojan vetämään perässään torikassia (sellaista pyörällistä mummokassia), eihän sillä ole väliä miten hassulta poika näyttää sen kanssa kunhan itse ei tarvitse vetää. Teki mieli käännähtää ja ärähtää onko heillä aavistustakaan miten hankalaa on ohjastaa kahta pientä lasta vilkkaassa liikenteessä ja ihmisvilinässä samalla kun poika ei kirveelläkään suostu irroittamaan otettaan kauppakassin kahvasta koska se antaa hänelle tärkeyden tunteen, ja ettei kyse voisi vähempää olla siitä miten helpolla itse pääsen koska tällainen eteneminen on helvetin paljon hikisempää ja hankalampaa kuin se että saisin itse vetää kassia. Idiootit. Päädyin kysäisemään pojalta hiukan normaalia kovemmalla äänellä että saisinko jo ottaa kassin, johon poika kiljui ”EEEEEEIIIIIII! MINÄ vedän!”. Ei kuulunut enää motkotusta takaa.

Torilta saatiin saaliiksi kymmenisen kiloa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia; avokadoja, mangoja, tomaatteja, salaattia, juuri kypsyneitä kauden ensimmäisiä ihania mandariineja ja rasian mansikoita. Erehdyttiin toisaalta pohjoismaiseen kauppaan torin laidalla, johon sain upotettua melkein puolet enemmän rahaa ostaessani kaksi leipää, neljä purkkia kermaa, meetvurstipaketin ja ensimmäistä kertaa loman aikana irtokarkkeja. Lapset olivat innoissaan karkeista, mutta kotiin päästyä unohtivat heti ne kun iskin pöytään sitruunalla maustetut avokadot, mansikat ja mandariinit.

Iltasella koululla oli vanhempainilta. Puolimatkassa koululle kävellessä rakennuksen seinässä ollut digitaalinen lämpomittari näytti +32 astetta. Samoihin aikoihin huomasin unohtaneeni vesipullon kotiin. Sen mitä lapsilleen muistaa aina teroittaa mieleen, unohtaa todennäköisesti itse varmimmin. Pidä Huolta Nesteytyksestä. Koulun portilla kieleni oli jo liimautunut kuivuudessaan kitalakeen kiinni niin etten saanut mongerrettua heitä vastassa oleville opettajille jotka ohjasivat vanhempia yhteistilaisuuteen. Näin sieluni silmin miten aina vanhempainillassa tarjolla olevassa buffetissa saisin valita kahvin ja teen välillä. Hmm, kuumaa vai vielä kuumempaa?

Onneksi maassa maan tavalla, tarjoiluissa sai valita kylmän pulloveden tai pillimehun välillä.

Silti, ilmastoidussa yhteistilassa vesimuki kädessäni tunsin kun hikipisarat valuivat kylkiäni ja vatsaani pitkin ja katselin edessä istuvien kuivia kainaloita ja kuulaan raikkaita kasvoja samalla kun omani varmasti kiiltelivät hiestä niin että katsojaa häikäisi. Mietin mitä takanani istuvat äidit mahtoivat kuiskutella keskenään hikeä tulvivasta tulokkaasta ja aloin hikoilla vielä vuolaammin. Jossain välissä olkapäälleni tippui tippa, haroin hiuksiani ja ihmettelin mistä ihmeestä se oli voinut tipahtaa. Korvanlehdestä? En kehdannut katsoa kattoon olisiko siellä kosteusvaurio. Todennäköisesti ei, koska rehtori juuri kehui että yhteistila oli saatu valmiiksi vasta viikko takaperin.

Rehtori ja opettajat kertoivat koulun toiminnasta ja oppilashuollosta esimerkillisen yksityiskohtaisesti ja korostivat joka käänteessä koulun matalaa kynnystä puuttua pienimpäänkin huomaamaansa epäoikeudenmukaisuuteen tai opiskeluun liittyvään ongelmaan. Esillä oli myös yhteisöllisyys ja ryhmäytyminen jotka tällaisen sekä pitkäaikaisten että lyhyempään koulussa opiskelevien oppilaiden yhteenliittämisen ja ystävystymisen kannalta ovat ymmärrettävästi haasteellisempia kuin normaalissa suomalaisessa koulussa. Toisaalta koulun tiiviisti järjestämät useat retket ja teemapäivät luovat ainakin hyvän pohjan ja helpottavat lasten kynnystä tutustua toisiinsa, mistä olen alusta alkaen ollut hyvin tyytyväinen.

Yhteistilaisuuden päätyttyä kipitin hikiset housut takamukseen liimautuneina luokanvalvojan perässä teinimutantin kotiluokkaan, jossa viimein olokin helpottui kun ympärillä olevat ihmiset vähenivät. Olen aina kokenut haastavaksi uusien ihmisten kohtaamisen -varsinkin tällaisten laumautuneiden kuten Espanjassa pitkään keskenään asuneen suomalaisen yhteisön- vaikka jatkuvasti sellaisiin jostain syystä päädynkin, eikä tilannetta helpota se että ulkonäkö poikkeaa valtaväestöstä. Viimeinen niitti oli, kun opettaja tunnusti pitävänsä ensimmäistä vanhempainiltaa ikinä ja koska hänellä ei ollut omia lapsiakaan, tämä oli hänelle täysin upouusi tilanne. Minähän olen vanha konkari kun olen sentään istunut läpi ainakin reilun kymmenkunta vanhempainiltaa, vanhempainvartit ja kehityskeskustelut kaupan päälle! Hiukan itseluottamusta nauttineena oli helpompi osallistua keskusteluun ja naureskella muiden vanhempien kertomuksille ja muistoille omista kouluajoistaan. Kokonaisuudessaan sekä koulusta että opettajista jäi mukava ja välittävä tunne ja lähdin kotiin helpottuneena sekä hyvilläni siitä että teini on hyvissä käsissä.

Illalla pienet lapset peiteltyäni sänkyyn saimme viettää teinin kanssa hetken laatuaikaa kahdestaan. Kaivoin irtokarkit jemmakaapista ja teini katsoi paperipussia kuin isompaakin ihmettä. Vuoroin pussin sisältöä ja vuoroin minua toljottaen silmät ihastuksesta ymmyrkäisinä ihmetteli että saako noita täältäkin…? Istuttiin sohvalla, napsittiin nameja ja katsottiin kaksi jaksoa lempisarjaamme Rillit huurussa. Täydellinen päätös ihan mukavalle päivälle. Ei uimarantaa, ei ravintolaillallisia, vaan ihan tavallista yhdessäoloa. Sitä mitä varten tänne tultiin.

Nykyään jokainen herääminen aamulla on jännittävä. Toivon ja ihan hiukkasen jopa uskon että Tänään on Se Päivä, kun joku näistä sairastavista jäsenistäni voi paremmin.

Tänään ei ollut Se Päivä. Aamulla minut herätti sohvalta kaksi korvakipuaan nyyhkivää pientä lasta. Sohvalta siksi, että se on ainoa paikka jossa saan edes hetken levättyä. Viime iltana yritin kyllä pitkästä aikaa päästä nukkumaan omaan sänkyyn, mutta Juhan hakkaava yskä pakotti siirtymään sohvalle. Kolmen aikaan yöllä Juha nousi keittämään itselleen teetä, ja siirryin teinimutantin huoneeseen toiseen päähän huoneistoa. Josta siirryin neljän aikaan takaisin sohvalle koska mutantin huoneessa oli liian kuuma. Kahdeksan aikaan aamulla oli aika nousta lääkitsemään ensimmäisiä potilaita. Isoin potilas nukkuu onneksi vielä.

Pienet lapset sekä Juha ovat olleet kohta viikon kuumeessa ja kärsineet erinäisistä epämiellyttävistä liitännäisoireista. Kurkkukivusta, päänsärystä ja huonovointisuudesta. Kahdella pienimmällä on korvakipua, ja Juhalla ja tyttärellä silmätulehdus. Lääkäri on kutsuttu paikalle kahdesti, ensin korkean kuumeen, päänsäryn ja sitkeän yskän vuoksi, ja heti seuraavana päivänä tarkistamaan punasilmäiset. Onneksi on vakuutus. Leppoisa suomalainen lääkärimme on paikalla tunnissa. Tutkii, kirjoittaa tarvittavat reseptit , juo lasillisen jäämehua ja seurustelee hetken. Meidän teinipojat on rinnakkaisluokalla samassa koulussa.

Vuorokaudet ovat menettäneet rytminsä. Tai saaneet uuden, epäsäännöllisen. Juha yskä pitää hereillä aamun pikkutunneille, lapset puolestaan heräävät aikaisin. Väliin jää minulle pari tuntia tehokasta lepoaikaa. Koska olen herkkäuninen ja onneton nukkumaan päiväunia, yritän saada päivääni mahdutettua omia mukavia hetkiä, jotka auttavat jaksamaan. Eilen kävin lasten päiväuniaikaan kirpputorilla etsimässä teinimutantille pyörää ja pikkulapsille kirjoja ja päädyin ostamaan kalliit bikinit rantakadulta. Iltapäivällä kävin yksin rannalla lekottelemassa ja lukemassa kirjaa. Kun pienet lapset oli tainnutettu yöpuulle, sekoitin kannullisen sangriaa ja istuin parvekkeella ihailemassa upeaa täysikuuta ja kuuntelemassa kadun toisella puolella esiintyvää  muusikkopariskuntaa jotka soittivat ja lauloivat vanhoja kappaleita. Abbaa, Queenia, musiikkia jota olen lapsena kuunnellut rätiseviltä lp-levyiltä. Maailman kauneinta musiikkia, sellaista jolla on sielu. Ainakin puolen sangria-kannullisen jälkeen.

Me ei teinin kanssa olla kipeitä. Tai ainakin taistellaan tehokkaasti sairastumista vastaan. Teinillä on aina ollut huippuhyvä vastustuskyky ja minä en vain suostu sairastumaan. Ainakaan vielä, kun muut ovat kipeitä ja jonkun täytyy heitä hoitaa.

Onneksi ollaan täällä. Ei tarvitse jonottaa tuntitolkulla päivystykseen tai kuunnella arvauskeskuksen väsynyttä ja ylityöllistettyä lääkäriä joka tutkimatta sen kummemmin kirjoittaa muutamaa eri särkylääkettä ja antibioottireseptin varuille. Meillä kasvaa parvekkeella salviaa kurkkukipuun ja lääkeaaloeta pikkuhaavoihin ja palovammoihin, kaapista löytyy hunajaa yskään ja valkosipulia antibiootiksi ja korvasupoksi. Lääkäri oli tyytyväinen näistä käytetyistä pehmeistä keinoista, joille arvauskeskuksessa todennäköisimmin olisi tuhahdettu halveksivasti. Muuten nuo hoitokeinot olisivat varmaan riittäneetkin, mutta oireet ovat ajoittain niin voimakkaat että tuntuu kurjalta itkettää lapsia turhaan eikä Juhan yskäkään enää talttunut timjamisitruunahunajalla. Kun luonnonlääkkeet eivät enää auta, apteekista löytyy troppeja joka lähtöön. Espanjalaiset vannovat flunssalääkkeen nimeen, jossa on sekä kuumetta alentavaa että yskänärsytystä lievittävää lääkettä samassa kapselissa. Suomessa tällainen lääkkeiden yhdistely on kielletty ja potilaan on ostettava kumpaakin erikseen.

Vaikka on uuvuttavaa kaikkineen kun keho yrittää sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin, puitteet ovat silti kiitettävät. Sitkeä sairastaminenkin loppuu jossain vaiheessa. Nyt on olosuhteiden pakosta rauhallisempi kausi uusien kokemusten hankkimiseen. Sillä välin kulutan aikaani ja ylimääräistä energiaani hoivaamisen ja lepoyritysten välissä seuraavan matkan suunnitteluun. Teinikin pääsee tänään kylille, luokkakavereidensa kanssa illanviettoon paikalliselle nuorisotilalle. Kyllähän tämä tästä.

 

Tasan kaksi viikkoa tänne saapumisen jälkeen ymmärrän ehkä vihdoin missä olen. Kun kävelen kotona paljain jaloin viileällä laattalattialla, ulkona vielä lähes 30 astetta -keskellä yötä, lääkitsemässä flunssaista perhettäni. Sekoittelen keittiössä timjami-sitruunahunajaa kun yskänlääke on loppu. Kuuntelen samalla ulkoa kuuluvaa ohiajavien autojen ja skoottereiden hurinaa, kadulla kävelevien ihmisten ajoittaista puheensorinaa. Kastelen vielä parvekkeen kasvit ja kaadan itselleni lasin viiniä.

Kaksi vuotta sitten isun kuistilta tähän hetkeen on ihmisikä, ja silti yksi kärpäsen pieru. Hetken mielijohteesta lyötiin Juhan kanssa kättä päälle ja hetkeäkään ei kumpikaan ole edes miettinyt perääntyvänsä sopimuksesta. Alusta asti tämä on ollut meille kummallekin kantava voima, se minkä avulla on jaksettu raahautua vielä se seuraava viikko, päivä tai hetki.

Olen vuosien varrella oppinut elämään hetkessä, ehkä väkisin koska terveydelliset syyt ovat sitä ajoittain vaatineet. Silti se on yksi tärkeimmistä asioista mitä olen omalla elämänpolullani sisäistänyt. Se antaa aikaa sopeutua isoihin muutoksiin ja aikaa ymmärtää tapahtuneita asioita, ja samalla keskittää voimavarat kulloinkin meneillään olevaan tapahtumaan. Joskus, kuten nyt, on tarve istahtaa alas ja katsoa sekä taakse- että eteenpäin, paikannallistaa itsensä ajan ja tapahtumien janassa ihan vaan nähdäkseen miten oman elämän säikeet ovat kietoutuneet toisiinsa saadakseen aikaan tämän hetken.

Uskoin tähän alusta asti vaikka tiesin että toteuttaminen vaatii uhrautumista ja tärkeistä asioista luopumista jokaiselta perheenjäseneltä. Teinimutantin kohdalla jännitti eniten, koska ikä on hyvin herkkä muutoksille. Nyt, jo kahden viikon jälkeen, voin varovaisen helpottuneena todeta että taisi olla kaiken vaivan arvoista. Se ilo ja odotus millä hän aamulla ovesta painelee ulos, ja hymy jonka saan hänen koulusta palatessaan, on paras palkinto niistä harmin ja pelon kyyneleistä mitä tämän muutoksen eteen on vuodatettu.

Eikä me tähän oltais pystytty ilman kannustusta, tukea ja apua. Meillä onkin valehtelematta ja yhtään liioittelematta koko universumin arvokkain, upein ja rakkain tukiverkosto jota ilman me ei oltaisi tähän pystytty. Mutta nyt me ihan aikuisten oikeasti ollaan täällä. Hidas, mutta sitäkin voimakkaampi sytytys. Kiitos.

Nuorin on jo pitkään kärkkynyt vuorille. Majesteetillisen komeana kaupungin takana kohoavat vuoret on kiehtova näky varsinkin sumuisena päivänä kun vuoren huippu peittyy ohuen harson taa. Tämän viikon ainoana perheen yhteisenä vapaailtana (koulun ryhmäytymispäivä lauantaina typisti viikonlopun puoleen) vietiin lapset lupauksen mukaisesti Mijakseen, vuoristokylään puoliväliin rinnettä.

Bussimatka keskustasta oli nuorimmalle melkein suurempi ilon ja onnen aihe kuin viikon ajan kinuttu vuorille pääsy. Vartin matkan jälkeen jalkauduimme kylään, ja ihmettelimme hiukan jo silloin useita paikalla partioivia poliiseja. Syy selvisi hetken kuluttua kun kauempaa alkoi kantautumaan kovaäänistä musiikkia ja kaduilla näkyi perinteisissä flamenco-hameissaan juoksentelevia tyttöjä ja arvokkaammin kulkevia naisia ja miehiä juhlatunnelmissa. Kylän keskustaan oli pystytetty tivolin ja markkinoiden yhdistelmä, kymmeniä herkku- ja lelukojuja ja pauhaavan tärykalvoja koettelevan musiikin ja vilkkuvien valojen keskellä kolisevia ja rämiseviä tivolivehkeitä pomppulinnasta törmäilyautoihin. Olimme valinneet vuoristopäiväksi sattumoisin Feria de Mijaksen, viikon kestävän kyläjuhlan pääpäivän, jolloin juhlat olivat kuumimmillaan ja ilo ylimmillään. Koko kylä kuhisi kuin muurahaispesä kevään ensimmäisenä aurinkoisena päivänä tarjoten kaikille mahdollisille aisteille yliannoksen kaikkea.

Mijaksen kylä on valkoisista taloista koostuva rypäs jossa kapeat kulkuväylät risteilevät ja joka toisessa risteyksessä on pieni aukio, jossa kukkivien puiden siimeksessä on suihkulähteen kupeessa kuppila tai pari missä voi nauttia tapaksia ja palan painikkeeksi lasin viiniä. Kylä on turistien suosiossa mutta säilyttänyt silti kauniilla tavalla alkuperäisen viehkeän autenttisuudensa. Pikkukatuja reunustavien talojen valkoisiin seiniin on kiinnitetty satoja siniseksi maalattuja ruukkuja joissa kukkivat tulenpunaiset pelargoniat ja verbenat kymmenissä eri väreissä. Mijaksessa törmää juuri sellaisiin matkatoimistojen mainoksissa ja elämänviisauksien taustakuvina käytettyihin maisemiin joissa näkee koukeroisia takorautaisia tuoleja ja pikkupöytiä hohtavan valkoisiksi kalkittujen talojen reunustoilla kukkien ympäröimänä.

Mijaksesta löytyy myös vuoren sisälle louhittu ikivanha kappeli.

Perimätiedon mukaan 1500-luvulla kaksi pikkupoikaa huomasivat kauniin kyyhkyn istuvan kallionjärkäleen päällä samassa kohdassa, päivä toisensa jälkeen. Toisen pojan isä oli muurari, ja kun poika kertoi tästä isälleen, hän tutki kalliota tarkemmin ja huomasi järkäleen olevan ontto. Muurari louhi tietä syvemmälle ja löysi kallion sisältä uskonnollisia esineitä ja kuvan neitsyestä. Neitsyt oli käskenyt muuraria rakentamaan paikalle kappelin, ja niin muurari rakensi Mijaksen neitsyen kappelin joka valmistui vuonna 1548.

Sisällä kappelissa on hämärää ja mukavan viileää jopa kuumimpina hellepäivinä ja Mijaksen neitsyen kuva on kappelissa esillä edelleen. Vaikka en itse ole kristitty, tuo paikka on aina herättänyt sisälläni kunnioittavan, jopa lievästi hartaan tunteen. Tällä kerralla alttari oli upotettu keskelle valtavaa kukkamerta joka tuoksui huumaavana ja raskaana verhona pikkukappelin kaukaisimmassa nurkassa asti. Mikä ei siis sinänsä ole saavutus, koska kappeliin mahtuu parisenkymmentä ihmistä penkeille istumaan ja sivuhuone, jossa on esillä vanhoja kristillisiä esineitä ja uskonnollisia pukuja, on kymmenen neliötä – hyvällä tahdolla mitattuna. Neitsyen kappeli on yksi seudun suosituimmista hääpaikoista ja tälläkin kertaa kukat olivat saaneet toimia juuri päättyneen hääseremonian taustana.

Jatkaessamme matkaa tiemme katkaisi ryhmä hevosia juhlapukuisine caballeroineen jotka tarjosivat vaikuttavia näytöksiä koulutetuilla ratsuillaan turisteille ja paikallisille lapsille. Yksi ratsastajista oli sattumoisin suomalainen nainen, jonka kanssa jäimme hetkeksi juttelemaan ja keskimmäisemme, varsinainen hevostyttö, pääsi silittämään kaunista pehmeäturkkista tammaa. Saimme myös yhteystiedot naisen omistamalle tallille jossa pääsisimme tutustumaan hevosiin ja tytär kovasti odottamalleen ratsastukselle kunhan ilmat vähän viilenevät. Tytölle tuo lyhyt pysähdys oli päivän vaikuttavin kohta ja silmät innosta kiiltäen jatkettiin matkaa sokkeloisia katuja pitkin puutarhalle.

Mijaksen kylän reunamilla kulkee jyrkänteen päälle rakennettu kaunis puutarha, josta löytää paikalle tuotuja puita ja pensaita joka mantereelta, kaukaa etelä-Afrikasta, pohjois-Amerikasta ja Aasiasta saakka. Vaikka olen kiertänyt tuon saman reitin läpi jo monta kertaa, joka kerta on silti ollut erilainen riippuen siitä mitkä kukat ja puut milloinkin kukkivat. Samalla puutarhaa kiertävältä polulta avautuu maisemat merelle ja Fuengirolan kaupungin ylle. Täysin kirkkaalla päivällä voi nähdä Marokon rantaviivan siintävän kaukaisuudessa. Varsinkin illalla pimeän jo laskeuduttua kymmenen tuhannet tähtinä loistavat kaupungin valot on vaikuttava näky. Pysähdyimme kävelyreissulla useampaan otteeseen nojaamaan puutarhaa kiertävään kaiteeseen ja unelmoimaan omasta pienestä haciendasta jossain vuorenrinteen suojaisessa kainalokuopassa. Mijaksen kylä on ehdottomasti yksi kauneimmista paikoista tällä seudulla.

Olin luvannut lapsille hetken puutarhan viereisessä leikkipuistossa, mutta kun pääsimme kävelyreitin loppupäähän, oli meitä vastassa taas uusi Feria-alue. Tällä kertaa aikuisten huvipuisto, ilmeisesti suosittu espanjalainen yhtye soittamassa puistoon rakennetussa juhlakatoksessa ja satoja tanssivia ja nauravia ihmisiä juhla-asuissaan, miehet tanssimassa keskenään flamencoa pienissä ryhmissä nauraen otsa hikikarpaloissa ja naiset lavan edessä hulmuavan värikkäissä hameissaan viuhkoineen. Joka puolella voi aistia valloilleen päästetyn estottoman riemun ja yhdessäolon juhlan. Oli kuin olisimme sukeltaneet tuohon ilosta kuplivaan juhlivaan massaan jonka rytmiin ja tunnelmaan olisi voinut hukkua, mutta käsivarressa roikkuva lapsi sai pidettyä huomioni olennaisessa ja sain luotsattua meidät juhla-alueen läpi leikkipaikalle. Teinikin sai reissun ehkä omana kohokohtanaan tehdä tuttavuutta leikkipaikan viereisestä istutusalueesta pensaiden alta arasti esiin luikuilevien kissanpentujen kanssa.

Päivällä kylän aukion suihkulähteellä nautituista tapaksista ja pirtelöistä saatu energia oli jo kulutettu kävellessä kylällä ja juostessa leikkipuistossa joten päädyimme vielä pitsalle jyrkänteen reunalle rakennettuun ravintolaan josta oli suora panoraamanäkymä meren rantaan ja Fuengirolan maanpäälliseen tähtirykelmään.

Kotimatkalla bussissa oli Ferioiden vuoksi ruuhkaa, mutta onnistuimme löytämään istumapaikat vaikka lauma saikin jakaantua kahteen. Pienemmät huusivat kirkkaalla äänellään toisilleen eri puolille bussia kummalla oli mikäkin korva lukossa ja milloin toinen aukesi ja meni ehkä uudestaan lukkoon. Korkeuseroa kertyy kuitenkin 400m Fuengirolaan nähden ja vauhti on bussilla reipas alaspäin tullessa. Kotiin päästyä koko porukka oli aivan kuitti, pienet lapset ja minä luovutimme ja laahustimme suoraan sänkyyn vaikka kello ei ollut yhtätoistakaan ja paikallinen lauantai-ilta vasta aluillaan. Juha ja teinimutantti viihdyttivät itseään vielä hetken Haluatko miljonääriksi-sarjan tuoreimmalla jaksolla ja minä vaivuin uupuneeseen horrokseen jossain välissä Jaajon vitsikkäitä kommentteja.

Arki.

Koulu on alkanut, Juha on töissä, astianpesukone on rikki.

 

Tiesin että samat ärsytykset ja riidanpoikaset seuraavat paikasta toiseen. Aikanaan jo sen opin että ihmisten välisiä ruttuja ei saa suoristettua vetämällä väliin kilometrejä eikä parisuhdeongelmat ole paikkasidonnaisia. Muistaakseni me jopa välivuotta suunnitellessa sivuttiin asiaa jonkun erimielisyyden selvittelyn yhteydessä.

Tällaisella porukalla ei kuherruskuukausi kestä montaakaan päivää vaan arki soluttautuu päiviin nopeasti kuin muste vesilasiin riippumatta siitä kuinka erilaiseen ympäristöön yrittää karata. Ensin se tuntuu ärsyttävältä mutta kun sitä jää ajattelemaan tarkemmin, on oikeastaan helpottavaa että tutut tunteet ja ongelmakohdat löytävät tiensä luoksemme matkustetusta välimatkasta huolimatta. Uudessa ympäristössä samoihin vanhoihin ongelmiin löytää erilaisia lähestymistapoja.

Otetaan esimerkiksi oma suhtautumiseni kotitöihin.

En ole koskaan ollut varsinainen siisteysintoilija tai saanut tyydytystä hyvin hoidetuista kotitöistä (äiti! Sun nauru kuuluu tänne asti!) toisin kuin anoppini, jonka tullessa meille talo hohtaa puhtautta ja kaikki tavarat ja vaatteet maagisesti löytyvät omilta paikoiltaan. Silmiä häikäisevän kiiltävä tiskiallas on tyhjä astioista ja ppesukoneen kylkeen kasvanut vaatevuori kutistuu vääjäämättä kunnes jäljellä on enää sen syövereistä löytynyt surullinen, yksinäinen, tyhjä pyykkikori. Sen lisäksi pakastin on täynnä pullaa, leipää ja kaakkuja, vehnällä ja ilman tai tarvittaessa ilman maitoa riippuen kunkin perheenjäsenen sen hetkisistä ruokatottumuksista (tai tottumattomuuksista). Ja lämmin ruoka pöydässä ajallaan; asioita jotka koen itselleni yhtä tavoittamattomaksi saavutukseksi kuin syvänmeren kalalle päästä syömään banaania jugurtilla Intian Chaporan pieneen tienvierikuppilaan. Silti lattialla sikin sokin lojuvat vaatteet ja lelut ovat kuin roskia silmissäni ja petaamattomat sängyt ja astiat ympäri taloa nostavat niskavilloihin sähkönkipinöitä. Olen huomannut nalkuttavani edellä mainituista puutteista muille perheenjäsenille surutta vaikka itse sorrun ihan samaan. Pidän lieventävänä asianhaarana kylläkin sitä että päävastuu kodin ja perheen huollosta on silti minulla ja kaikenlainen huolimattomuus ja piittaamattomuus tietää lisätöitä jo valmiiksi loputtomaan työlistaani.

Kun olimme kumpikin ulkopuolisella töissä, ymmärsin helpommin väsynyttä puolisoani kun olin itsekin elävä raato työpäivän päätteeksi. Usein se oli Juha, joka nousi sohvalta lasten jotain vaatiessa, kun itselläni energiaa riitti ehkä juuri ja juuri hitusen kääntämään katsetta äänen suuntaan. Tietenkin raskas fyysinen työ vaati veronsa, mutta opin kunnioittamaan Juhan osallistumista tuolloin ihan eri tavalla. Nyt kun Juhankin työ on pelkästään tietokoneella istumista Espanjan auringon lämmössä, on etsittävä uusia näkökantoja sen ymmärtämiseen ettei hän lähellä olostaan huolimatta osallistu perheen arkipäivään muutoin kun vierailemalla lounaspöydässä ja silloinkin pikaisesti hotkien. Illat on pyhitetty yhdessäololle, mikä tarkoittaa sitä että olen käytännössä takaisin kotiäidin roolissa. Siinä samassa jota pakenin töihin kun pääkoppa alkoi rakoilemaan pienten sisäisten maanjäristysten seurauksena.

Koska, kuten sanoin, ympäristö ei muuta ihmisen sisäistä suhtautumistapaa ongelmiinsa kuin tietyissä rajatapauksissa (auringonvalon määrä ja kirkkaus auttaa ehkä estämään valottomaan aikaan helposti iskevää alakuloisuutta), mutta ympäristön vaihdos voi auttaa pääsemään ongelmaan käsiksi uudesta suunnasta.

Kuten tämä ongelmani kotitalouskoneudesta. Paikallisissa naisissa on iso osa kotiäitejä, kuten myös tänne muuttaneissa ulkomaalaisissa perheissä. Ehkä hekään eivät ole syntyneet siihen rooliin vaan oppineet ja kasvaneet tilanteen niin vaatiessa. Rannalla seurasin tänään pitkään perhettä, jossa espanjalainen äiti oli yksin kolmen lapsen kanssa. Lapset olivat iloisia, rakensivat riemuissaan hiekkalinnakaupunkia ja äiti sileäotsainen, rauhallinen ja kärsivällinen jopa silloin kun oli lähdön aika ja nuorin eksyi kerran toisensa jälkeen uudestaan kahlaamaan mereen. Itse ärsytystäni valitin teinille jostain tyhjänpäiväisestä asiasta samalla kun nuorimmainen kärtti pallonheittelyseuraa ja keskimmäinen lillui meressä, lähes huolestuttavan syvällä, uimarenkaan kanssa. Stressasin, ahdistuin ja ärsyynnyin samaan aikaan ja huomasin sen olevan itselleni tuttu tunneskaala. Koin niin selkeän eron energioissamme espanjalaisen äidin kanssa että alkoi hävettämään.

Lapset ovat muutenkin täällä ilosta kirkuvia ja innokkaan sosiaalisia, kun Suomessa on totuttu hyssyttelemään kovia ääniä ja vaatimaan vakavuutta ja vastuun kantamista jo nuorella iällä. Suomessa äidit hoputetaan töihin melkein synnytyspöydältä noustessa kun lapsen napanuora on vielä katkaisematta. Korostetaan yksilön vastuuta yhteiskunnasta ja sen kehityksen turvaamisesta jolloin luodaan sisäinen tarve tulla hyväksytyksi yhteisön jäseneksi asettamalla työ ja yhteiskunnallisen aseman turvaaminen jalustalle. Lapset yrittävät kurkkia jalustan varjoista vanhempaansa ja oirehtivat vanhempien läsnäolottomuutta jatkuvasti korostetummin. Omassa nuoruudessani saatettiin juoda muutama kalja viikonloppuna, joskus jopa pöllittiin viskipullo vanhempien kaapista ja kärsittiin seuraavan päivän krapulaa ja kotiarestia kun nykynuoret hankkivat itsensä jatkuvalle mielialalääkitykselle jo varhaisessa teini-iässä. Käsittääkseni tämä ei ole yhtä laaja ongelma välimeren maissa.

Läsnäolo lapselle on kallein lahja minkä aikuinen voi jälkikasvulleen antaa. Jotain hyvää kotiäitiydessäkin siis on, vaikka meidät kasvatetaan helposti ajattelemaan että kotiäitiys on laiskuutta ja yhteiskunnan siivellä elämistä. Jatkuva vastaan potkimiseni oman kunniani säilyttämiseksi ei ehkä auta ketään kun toisaalta oman nykyisen statuksen hyväksyminen antaa rauhan sekä itselle että läheisille. Vertaistuen kohtaaminen kaupassa, ravintoloissa, kadulla ja rannalla auttaa. Käytävässä kaikui toissailtana lasten villi huutotappelu ja väsyneen äidin ärjähdys joka ei kuulunutkaan meidän asunnostamme! Aina ei tarvitse siis jaksaa. Kadulla tuli vastaan perhe jossa äiti kantoi vuolaasti hikoillen raskaita kauppakasseja ja paimensi samalla uupuneena lapsiaan pysymään jalkakäytävällä ja olemaan törmäämättä vastaankulkijoihin… Okei, silloin kyllä huomasin katsovani omaa kuvajaistani kiinankaupan ikkunasta.

Joka tapauksessa, vaikka täällä naiset ovat ilmiselvästi perinteisempään naisen rooliin tottuneita ja vaikka minusta ei sellaista tule uudelleenohjelmoimallakaan koska komponenttini on valmistettu ja hiottu huippuunsa tasa-arvoisen kulttuurin kehdossa, voin silti kokea päivän työni arvokkaaksi ja tärkeäksi kun katson hymyileviä ja tyytyväisiä lapsiani (yleensä se viimeinen hetki ennen nukahtamista). Eikä minuuteni kärsi jos huomaan olevani ylpeä urhealla työllä saavuttamastani kodin hetkellisestä siisteydestä ja järjestyksestä vaikka en orjuuttanutkaan muita hoitamaan osaansa.

Olen siis kotiäiti. Ja ajoittain ylpeä siitä. Edistystä.

Seuraavaksi pureudun johonkin muuhun ongelmaani, koska nyt minulla on siihen aikaa. Aikaa ajatella lapsiani ja puolisoani, sukulaisiani ja ystäviäni. Parantaa tapojani ja kitkeä huonoja tottumuksiani ja ajatuskaavojani siinä missä laittaa uusia, parempia, itämään. Ei ehkä tänään, koska on jo myöhä, mutta mañana. Askel, pienikin, kerrallaan oikeaan suuntaan on suurempi saavutus kuin paikallaan pysyminen ja kaksin verroin matkaa verrattuna väärään suuntaan jatkamiseen.

Kuumuus luo jännitteitä.

Ei se kyllä ehkä ollut se sana mitä yritin muistella. Mutta jotain sinnepäin. Kuumuus on höyrystänyt pääkopan niin että aivolohkojen toimintakyky on minimissään. Keksin nimittäin taannoin omasta mielestäni hyvin kuvaavan lauseen siitä miten jatkuva helle vaikuttaa parisuhteen (pikkulapsiperheen jo muutenkin elähtäneeseen) joustavuuteen ja kärsivällisyyteen, ja samalla kuitenkin välimerellinen ilmasto luo jännittäviä uusia mahdollisuuksia arjen pyörittämiseen. Niin, ja oli teinilläkin eilen hikisen jännittävä päivä.
Eilen nimittäin oli yksi kesän kuumimmista päivistä. Täällä on lämpömittarit tehty kestämään, Suomessa olisi parvekkeelta kuulunut iloinen poksahdus jo reippaasti ennen puoltapäivää.

Aamu sentään oli siedettävä, aurinko vasta teki nousuaan kun lähdimme koulutietä tarpomaan kohti los Pacosin Suomalaista koulua. Meiltä kävelee keskivauhtia madellen koululle vajaan puoli tuntia, matkaa kertyy puolitoista kilometriä.

Olimme sovitusti puoli yhdeksältä kansliassa ilmoittautumassa, josta pääsimme pikaiselle tutustumiskierrokselle sokkeloiseen, kolmikerroksiseen kouluun. Menetin suuntavaistoni ensimmäisen käännöksen jälkeen. Samalla saimme tiivistetyn informaatiopaketin koulun toiminnasta ja eri toimipisteiden sijainnista, jonka teini sujuvasti hymyillen ja nyökkäillen otti vastaan ja samalla teflonsisusteiset kuuloelimet suolsivat lauseet pureskelemattomina ulos toisesta korvasta. Samat asiat olin kyllä itsekin jo netistä lukenut, mutta opin myös jotain uutta kun kiersimme pikaisesti ruokalan kautta. Pöydillä oli kasoittain tuoreita vihanneksia, juureksia, hedelmiä ja muita ruokatarvikkeita ja keittiön henkilökunta oli työn touhussa avokeittiössä. Kanslisti selitti kuinka koulussa tehdään kaikki alusta asti itse, edes säilykkeitä ei käytetä. Raaka-aineista lähtevä tuoksu oli täyteläinen ja aito, ja toi käsivarsiin kylmät väreet ja palan kurkkuun. Lapseni saisi vihdoin myös koulussa ihan oikeaa, terveellistä ja monipuolista ruokaa!

Kävellessäni alas katua kotiin päin mietin että tässä vaiheessa kuuluisi kai tehdä Facebookkiin päivitys kuinka on haikea olo kun esikoinen siirtyy yläasteelle. Mutta kun ei mulla ole, ei ollenkaan. Olen onnellinen siitä että meidän oma teinimutanttininjakilpikonna on aloittanut uuden luvun elämässään, sellaisen joka tulee muuttamaan ja vahvistamaan hänen itsetuntoaan sekä maailmankatsomustaan peruuttamattomasti.

 

Kotimatkalla ostin itselleni junakadun pienestä kukkaputiikista ison laatikollisen ruukkukukkia ja viherkasveja parvekkeelle. Sain pitkiä katseita, sekä kummastelevia että huvittuneita, kun hikipäissäni kannoin tupaten täynnä olevaa kerroksittain pakattua kasvilaatikkoa ja jouduin välillä arpomaan missä kohtaa kulki jalkakäytävä kun tuuheat lehvästöt estivät näkyvyyden.

Toistin saman tänään, kun torilta palatessa toin kotiin toisen lastillisen kasveja joihin lukeutui muun muassa toista metriä korkea palmu, ihmepensas ja orkidea. Kun lasten nukkuessa päiväuniaan vaihdoin kasveja isompiin ruukkuihin ja sisustin parveketta, mietin miten paljon mukavampaa on tehdä asioita omasta halustaan sen sijaan että tekee niitä työkseen.

Huomasin parin viime vuoden aikana kuinka puutarhaan ja kasveihin aina palanut innostus on alkanut hiipumaan, oma piha ei oikeastaan jaksa kovin kiinnostaa kun ei sitä työltään ehdi koskaan hoitaa. Suunnitelmat oman taimiston perustamiseksi tuntuivat kaukaisilta eikä keväällä sormia enää syyhyttänyt päästä idättämään ja kasvattamaan uutta elämää. Laitoin alulle muutamat tomaatintaimet, tottumuksesta. Nyt kun istun parvekkeellamme viherkasvien, kukkien ja yrttien ympäröimänä, huomaan että yhteys on edelleen olemassa ja voin paremmin ja saan kasveistani energiaa.

 

Kuten olin aloittamassa ennen sivuraiteille harhautumista, helle on päässyt nahkamme alle. Ymmärrän nyt miksi espanjalaisia kuvaillaan impulsiiviseksi, äänekkääksi ja räiskähteleväksi kansaksi. Ainakin meillä kärsivällisyys joutuu koetukselle kun elimistö käy muutenkin ylikierroksilla ja kaikki mikä vaatii huomiota tai edes lievää keskittymistä, aiheuttaa ylikuormittumisen. Lapset ovat luonnollisestikin kuumuudesta ärsyyntyneitä ja huonotuulisia eikä puolisolle vaan riitä sympatiaa, hellyydestä puhumattakaan. Ihokosketus pahentaa kuumuuden tunnetta ja sulkee viimeisetkin mahdollisesti vielä hengittävät ihohuokoset. Olen monesti kuluneiden päivien aikana ajatuksissani pyöritellyt silmiäni sille oletukselle että helle herättäisi ihmisissä eläimellisiä seksihaluja. Tunnistan kyllä todellakin itsessäni heräävän leijonan mutta kyllä se karjuu jotain ihan muuta kun seksiä. Muistilappuun: seuraavaan asuntoon ilmastointi.
Nyt kun aurinko vihdoin on käymässä vuorten taa ja rantakadun elämä alkaa vilkastumaan iltaa kohden, alkavat tulitaiteilijat ja muusikot jokailtaisen kierroksensa. Rannalla on ihmisiä pimeän tuloon saakka, lapsiperheet jo valmistautuvat illalliselle lähtöön. Samaan aikaan meillä lapset valmistautuvat yöpuulle enkä vieläkään ole ratkaissut arvoitusta siitä milloin espanjalaiset lapset nukkuvat. Kyllä meilläkin vietetään siestaa mutta näistä Duracell-pupuista virta loppuu reilusti ennen iltakymmentä, kun paikalliset ovat vasta pääsemässä vauhtiin.

Ja miksi me sitten tänne tultiin tähän aikaan kun pitää vaan valittaa kuinka kuuma täällä on? Mä aina olen sanonut kuinka olen sellainen vilukissa. Meillä pidetään pitkiä kalsareita juhannnukseen ja otetaan uudelleen käyttöön elokuun lopussa. Ja sadepäivinä. Ja jos lämpötila laskee alle viidentoista. Villasukat, sama juttu. Untuvatäkki on käytössä koko vuoden läpeensä, myös kesähelteellä. Ehkä kyse on tässä nyt perisuomalaisesta, neljän vuodenajan kansan rakkaimmasta puheenaiheesta, säästä. Onhan se nyt selvää ettei säällä oikeasti ole väliä. Aina löytyy valittamista.

Täällä löytyy myös se toinen puoli, jatkuvan lämmön suomat mahdollisuudet. Jos voi kesken läksyjen teon käydä Välimeressä snorklaamassa kalaparvien keskellä, ei voi valittaa. Jos voi syödä viisi jäätelöä päivässä ilman huonoa omaatuntoa, ihan vaan säilyäkseen hengissä, ei voi valittaa. Jos voi milloin vain kävellä kodistaan kadun yli työntämään varpaansa kuumaan hiekkaan, olla herkuttelemassa kaupungilla yömyöhään ilman että tarvitsee kenellekään muistaa ottaa pitkähihaista mukaan, hankkia parvekkeelle ihan mitä vaan kasveja koska kaktuksista orkideoihin ne takuuvarmasti kasvaa ja kukoistaa, ei voi valittaa.
Enkä mä oikeasti valita, mä vaan pörisen kuumuuttani.

 

Ja teinin koulu, se jännitti ensin mutta nyt se tekee onnelliseksi. Toissayönä ei kuulemma saanut kunnolla nukuttua kun jännitti kouluun menoa niin kovasti. Viime yönä ei saanut kunnolla nukuttua kun odotti kouluun menoa niin kovasti. Luokkakaverit on kivoja, opettajat mukavia. Paitsi espanjan opettaja, joka puhuu espanjaa mieluummin kun suomea eikä siitä ymmärrä yhtään mitään. Ja koulun ruoka on ollut parasta i-ki-nä! Eilen oli kinkkuananaspastaa, kolmea eri salaattia, tuoretta leipää. Tänään oli paellaa, merellistä tai kanaa, andalusialaisella salaatilla. Huomenna on uintia liikuntatunnilla. Välimeressä.

 

 

Tultiin Espanjan kesän keskelle.

 

Lentokoneessa meidän lapset on kuin kotonaan. Edes nousu tai lasku ei yleensä herätä sen kummempaa kiinnostusta. Tosin nyt laskun aikana Rasmus kuulutti kirkkaalla äänellä koko koneelliselle matkustajia mitä näki ikkunasta ja kuinka hienoa ja mahtavaa mikäkin ikkunasta nähty asia oli. Huutoasteikolla yhdestä kymppiin. Minkä sitä voi tehdä jos korvat menee lukkoon eikä meinaa kuulla edes omaa ääntään? Tämäkin asia kuulutettiin (”Äiti! Äiti tämä minun korva ei kuule mitään! Nyt se meni ohi. EI MENNYT OHI. ÄITI TÄMÄ KORVA EI TOIMI.”)  huutoasteikolla numerolla yhdeksän, joten kanssamatkustajat anteeksi vaan. Onneksi ongelma ilmeni vasta laskeutumisvaiheessa ja poistui hyvin pian laskeuduttuamme.

Koska aktiviteetit lentokoneessa olivat luonnollisestikin kovin vähissä niin niitä hyödynnettiinkin sitten olan takaa. Vessassa käynti oli ainoa liikunnallinen hetki lähes viiden tunnin lennon aikana, joten siitä muodostui hyvin seurallinen ja hohdokas tapahtuma. Ja yleensä mukana oli vähintään yksi kenellä ei oikeasti ollutkaan edes vessahätä, kunhan vaan oli hauska ahtaa itsensä samaan pikkuruiseen koppiin muiden kanssa. Josta johtuen meidän lauma tuli tutuksi koneen takaosan matkustajien keskuudessa. Uudestaan ja uudestaan, edestakaisin.

Toinen kahdesta lentokoneessa suoritettavissa olevista aktiviteeteista on tietenkin joko edessä tai takana istuvien naapureiden kanssa sosialisoiminen eleillä, ilmeillä ja äännähdyksillä. Koska edessä istuivat iskä ja isoveli jotka keskittyivät kiitettävällä hartaudella läppäriin ja tabiin, uhreiksi joutuivat takapenkillä istuvat esiteini-ikäiset pojat. Kyseinen traditio hoidettiin puolin ja toisin tunkemalla erinäisiä partikkeleita istuimien välistä kikatuksen ja hihityksen saattelemana, kynistä ja leluista takanaapureiden kenkiin ja hikisiin sukkiin. Poikien isä ei liiemmin ottanut nokkiinsa eikä puuttunut lasten touhuihin joten en viitsinyt itsekään stressata, hyvä vaan että keksivät puuhaa itselleen. Malagan lentokentällä ilmeni että kyseessä oli Juha Vuorinen (Juoppohullun päiväkirja etc) poikineen.

 

Lentokentältä päästiin paikallisen tutun kyydillä Fuengirolaan. Suomalaiseen tyyliin puolen vuoden uutiset sai tiivistettyä siihen että muutama päivä aikaisemmin elohopea oli kivunnut lähemmäs 40 asteeseen.

 

Vuokra-asunto löytyi helposti ja vastassa oli espanjalainen vanhempi pariskunta jotka ilmenivät myöhemmin olevan asunnon omistajan ystäväpariskunta. Tarkoitus oli tavata välittäjä ja hoitaa allekirjoitukset ynnä muut samalla, mutta espanjalaiseen tyyliin hän olikin tunnin myöhässä. Kiltti pariskunta kyllä ohjeisti meitä kaasun, veden lämmityksen ja pyykinpesukoneen kanssa ja onnistuin jopa ymmärtämään osan vauhdikkaasta ja eleikkäästä pajatuksesta. Astianpesukone oli kuulemma edellisen vuokralaisen jäljiltä rikki, mutta välittäjän saavuttua ja selvitettyä asiaa jonkin aikaa ja uhattua kutsua paikalle sähkömiehen selvittämään vikaa, espanjalaispariskunnan isäntä avasi astianpesukoneen viereisen kaapin, kumartui kömpelösti ja koplasi kaapista jotain ja simsalabim! kone alkoikin moitteettomasti imemään vettä ja pulputtamaan iloisesti! Ilmeisesti kyseessä olikin ohimennyt sähkövika, tai yrittämys kusetus espanjalaisittain. Pesukone kun on ikivanha, Espanjassa sähkö on todella kallista ja vuokraan sisältyy vesi jonka lisäksi sähkömaksu on kiinteä, eli sovitun kuukausihinnan ylimenevästä sähkönkulutuksesta vuokralaisen ei tarvitse maksaa. Olisi muuten voinut mennä läpikin mutta meidän yksi tärkeimmistä ehdoista vuokra-asunnolle oli astianpesukone. Me kun ei Juhan kanssa olla himotiskaajia. Kun pienet lapset tuosta kasvaa niin asiasta voidaan tinkiä, sittenhän meillä on omasta takaa kolme astianpesukonetta.

Kun asiat saatiin selviksi ja ylimääräiset ihmiset vihdoin pois asunnosta, oli helpottavaa saada vaihdettua matkavaatteet kevyisiin kesähepeniin ja päästä istahtamaan parvekkeelle aurinkotuoliin. Lapset ihastelivat merta ja katselivat hiljalleen uuteen päivään heräävää rantakadun sykettä. Tyhjä jääkaappi ja kuuma auringonpaiste pakottivat meidät pian jalkautumaan kadulle ja etsiytymään lähistölle tuttuun pihvipaikkaan, hyvään ja hieman kalliimpaan mutta oltiin me se ansaittu. Loppupäivä kului Mercadonan ilmastoidun ostosparatiisin kierroksella, pakollisella pulahduksella meressä ja sekalaisilla päiväunikokoonpanoilla.

 

On hankalaa tottua helteeseen. Pahinta oli vuosia sitten kun keskellä talvea lähdettiin Intiaan. Suomessa oli yli puoli metriä lunta ja parikymmentä astetta pakkasta ja kun Intiassa astuttiin ulos lentokoneesta, helle iski päin naamaa kuin seinä. Kehon piti tottua muutamassa tunnissa yli viidenkymmenen asteen lämpötilaeroon. Tällä reissulla ei siis periaatteessa parane kuumuudesta valittaa…  Täytyy vaan olla luova. Jäätelö auttaa hetkeksi mutta koska tuuttia ei kehtaa levittää naamaan, lievitys on lähinnä sisäistä. Uiminen on ihan jees, tosin meressä on lilluttava koko ajan koska heti kun sieltä nousee, iholle kuivuu valkoinen suolakerros ja aurinko heijastaa merestä niin että kuumuus on kaksin verroin polttavampaa. Vettä saisi juoda ihan jatkuvasti, paras olisi iso säiliö repussa ja sieltä letku suoraan suuhun. Tosin vesi ehtisi lämmetä lähes kiehumispisteeseen kulkiessaan letkussa ennen suuhun pääsyä. Tietenkin voisi pysyä sisällä ja lähteä ulos vasta auringon laskettua mutta vaikka meidän asunnossa saa läpivedon, näillä helteillä ilmankosteus ja lämpö tekee asunnon ilmasta lähes tukalaa hengittää. Ulkona saattaa hyvällä onnella löytää tuulenvireen. Siksi ei myöskään kannata edes yrittää pyyhkiä virtanaan valuvaa hikeä kasvoilta ja muualtakaan kropasta pois, koska tuulenhenkäyksen osuessa hikiselle iholle haihtumisesta siunaantuva viileys tuntuu paremmalta kuin keksi. Parasta on vettä juodessa roiskia sitä vahingossa mahdollisimman paljon myös vaatteille ja itsensä päälle, olla hidas ja laiska liikkeissään ja pysähdellä koko ajan limulla, mehulla, kahvilla, churroksilla ja käydä suihkussa joka kerta kun käy kotona. Silti ihoa kuorruttaa vähän tahmainen kerros vanhaa hikeä ja vaatteet on koppuraisia kuivuneen meriveden ja hien sekoituksesta. Kaikki tää on silti tervetullutta ihanuutta ja jatkuvaan kuumuuteen tottuu onneksi parissa päivässä.

Naapuri soitti Juhalle eilen.

Kertoi että kylillä ihmetellään onko me saatu lottovoitto.

Totesin että ollaan, toisemme. Kaksi yhtä hullua jotka lähtee tällaiseen. Uskaltaa ja haluaa kokea ja luottaa, elämään ja toisiinsa.

Karvan verran yli kaksi vuotta sitten istuttiin saaressa Isun mökin kuistilla kun Juha istahti viereen ja sanoi että hänellä on ehdotus.

Nyt lähtöön on neljä päivää.

 

Teini-ikäinen mutanttininjakilpikonna mutisee mökin keittiössä kun etsii aamupalaa. Paras ystävänsä istuu pöydän ääressä kuulottimet päässä ja pelaa.

Koko mökki on täynnä pakattuja ja vaiheessa olevia matkalaukkuja, vaatteita, tavaroita, leluja…

Teini tuli kesken pekoninpaiston kysymään että millon paras ystävä on tulossa Espanjaan. En tiedä. Lupasi olla kokonaan lähtemättä jos ei ystävä tulekaan.

Juha haluaa Uuno Epsanjassa-leffan alkulähteille, kiertää paikkoja missä se on tehty.

Minä haluaisin vaan saada pakattua tavarat, laitettua mökin talviteloille ja saada koko revohkan lentokoneeseen. Sitten ollaan jo voiton puolella.

 

Tänä vuonna olen tehnyt lukemattoman monta asiaa viimeistä kertaa.

Hakenut lapset päiväkodista. Palauttanut kirjat kirjastoon. Tyhjentänyt meidän kodin kompostikäymälän. Syönyt kirsikoita siitä jättikirsikkapuusta mikä kukkii niin mielettömän kauniisti keväällä.

Olen sulkenut monia ovia, joitakin jättänyt raolleen, avannut uusia joista suuri osa on vielä tutkimatta.

Tällä hetkellä suurin opetus on ollut se, että miten osaa elää hetkessä pelkäämättä tulevaa ja murehtimatta mennyttä. Meidän kaikkien tulevaisuus on vaan tiettyyn pisteeseen asti selvää ja jokainen on joutunut jättämään taakseen jotain tärkeää ja itselle rakasta.

 

Nyt on kesä kohta paketissa. Me muutettiin mökille koulujen loputtua ja vaikka kesän aikana on ollut tapahtumaa ja reissaamista, mökkiä on sanottu nyt kodiksi. Tässä kodissa on ehditty kesän aikana kokea ja tuntea.

Mietin tässä taannoin, kun Juha sanoi että tuntuu siltä että oltais tultu mökille pari viikkoa sitten, että mitä kaikkea tästä mökkikesästä on jäänyt käteen. Lista on kattava, vaikka aika onkin kulunut hurjaa vauhtia ja tuntuu että kesän kuuluisi olla vasta aluillaan. Tämä kesä ei ehkä ilmoiltaan ole ollut paras mahtavin… tai ehkä onkin.

Alkukesä satoi ja paistoi vuorotellen, joka ikinen päivä. Pyykkejä sai juosta edestakaisin, kumisaappaat ja sadetakit oli jatkuvasti ”kuivumassa”, polut olivat mutaisia ja liukkaita. Pikkusammakot pomppivat kengän alle joka askeleella ja me opittiin hiipimään polkua pitkin varovasti niin että sammakot ehtivät alta pois. On todella inhottavaa kun tuntee sammakon murskaantuvan saappaan alle. Todella. Inhottavaa.

Sitten tuli aurinkoinen aika. Kuumuutta, hikeä, auringon paahdetta, sudenkorentojen ja perhosten aikakausi. Lapset saivat uida ja molskia, juosta sudenkorentojen perässä, aikuiset laiskotella. Ei tarvinnut muusta paljoa välittää paitsi lasten ruokailusta. Sekin tuppasi välillä venymään. Muistui mieleen yhtenä iltana lauteilla istuessa joku Facebookista luettu vitsi, jossa kuvattiin suomalaisuutta osuvasti. Ensimmäisessä kuvassa suomalainen päivällä hikoili helteessä ja kirosi kuumuutta, seuraavassa illalla paiskoi tyytyväisenä kiukaalle lisää löylyä. Se oli kai alunperin joku ulkomaalaisessa mediassa kiertävä vitsi. Vitsi niille, täyttä totta meille.

Sitten tuli ukkoset. Sellaiset ukkoset että me kumpikin keskellä yötä salamoiden raiskatessa saarta päivitettiin Ilmatieteen laitoksen ukkostutkaa odottaen milloin ukkonen oikein hellittää. Jouduin myöntämään, minä joka ukkosta olen aina odottanut ja ihaillut, että nyt pelottaa. Menisipä jo pois. Päivällä oli helppo olla rauhallinen ja tyyni kun lapset yrittivät olla katsomatta ikkunasta ulos ja säpsähtivät jokaista kaukaistakin jyrähdystä. Yöllä se oli vaikeampaa kun pilkkopimeässä salamat valaisivat taivaan tuntikausiksi. Ukkostutkassa oli erillinen tiivis kimppu punaisia pisteitä. Meidän saaren päällä.

Ukkoset väistyivät ajallaan ja kesä jatkui samanlaisena kuin alkoikin. Saappaat, bikinit, takki, uimista, paljain varpain, kaatosadetta. Alkusyksystä satoi niin paljon että lopulta oli rakennettava pitkospuut päästäkseen kulkemaan polkua pitkin. Kuistilla olleet viltit ja tyynyt homehtuivat, ilmankosteudesta. Siinä missä kesän keskivaiheilla odotin viikon tai kaksi että sain sadevettä saunaan huuhteluvedeksi, nyt saman määrän sai laittamalla saavin räystään alle pariksi tunniksi. Mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Sitten tulikin tuuli. Sellainen myrskytuuli joka riepoi ja repi, nostatti vaahtopäät, lennätti tavaroita. Se oli eilen. Tänään on aamusta asti on ollut aivan pläkä. Ei tuulenvirettäkään. Ihan niinkun myrsky olisi puhkunut loppuun kaikki voimansa niin ettei jaksa enää henkäystäkään. Aurinko paistaa, linnut metelöi laiskasti.

Kaikki muut ovat kadonneet, lapset lähtivät Isulle, äiti ja teinin paras ystävä kissan kanssa etelään. Me huomattiin kumpikin että hiljaisuus ottaa korviin. Jostain syystä seuraa meillä on ollut nyt parin kuukauden aikana enemmän kuin viimeisenä vuotena yhteensä. Nyt, viimeisenä iltana ennen reissun päälle lähtemistä, me ollaan kahdestaan saaressa ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Oman perheen kanssa keskenämme oltiin kesän aikana viikon, ehkä kaksi. Kotona asuessa meni välillä pari kuukautta että oltiin ihan keskenämme. Näköjään meidän piti luopua kaikesta ja muuttaa mökille ilman sähköjä ja juoksevaa vettä, uhata lähteä vuodeksi ulkomaille, että saatiin sukulaiset ja ystävät riesoiksemme. Olen näistä ajoista kiitollinen ja onnellinen, siitä että meillä on läheisiä ihmisiä ja ystäviä joista ei pääse eroon edes (varsinkaan) muuttamalla saaristoon kesäksi. Tosin osa hyvinkin rakkaista ystävistä jäi raollaan olevien ovien taakse. Onneksi on tekniikka. Ja saranat.

 

Olen oppinut löytämään jokaisesta hetkestä onnen. No en ihan jokaisesta, en silloin kun tulee maailman kamalimmat pms-oireet ja vittuilun aihe löytyy vaikka siitä että toisella on väärän väriset sukat. Sillon en ole ollut onnellinen. Mutta muuten, säästä riippumatta. Ei tällainen elämänmuutos olisi mahdollista ilman tätä perhettä. Vaikka teinimutanttininjakilpikonna kiukuttelee ja pikkulapset vänkää, mies ei ihan tule aina ajatelleeksi vaimoaan vaan menee pää kolmantena jalkana, en vaihtaisi hetkeäkään. Paitsi ehkä ne pms-oireet.

 

On kesään mahtunut muutakin kuin mökkielämää. Sukulaistapaaminen, mikä taas muistutti että näen omia sukulaisiani aivan liian harvoin. Ja miten mahtava ja upea olenkaan kun kuulun tuollaiseen sukuun!

Festarointia sellaisilla festareilla jossa olen orjallisesti käynyt koko aikuisikäni. Tänä vuonna tajusin ihan konkreettisesti aikuistuneeni. Tai no, lainausmerkeissä. Ennen tärkeintä oli päästä bilettämään ja kuuntelemaan hyvää musiikkia hyvässä laumassa, tänä vuonna tapahtuman vedellessä viimeisiään huomasin viettäneeni itse festarialueella aikaa parin tunnin verran koko viikonloppuna. Parhaat bileet löytyivät nimittäin kulissien takaa, ei lorvien keikalta toiselle viinillä täytetty limupullo mukana, vaan touhuamassa ja tekemässä festareita niille lorvijoille. Aivan mahtavimmassa porukassa, mahtavimmalla fiiliksellä ja suurella sydämellä. Ja vielä suuremmalla huumorilla.

 

Jokainen meistä yrittää parhaansa ja kun on niin paljon parannettavan varaa kuin itselläni, ei ole syytä arvostella muita. Äiti aina sanoo että olen tulinen luonne. Se kai on, äidin sanoin, kauniisti sanottuna vähän sama asia kuin (toisinaan hyvinkin) vittumainen ihminen. Mutta on mullakin omat hetkeni… Seuraavan vuoden aikana yritän tosissani opetella olemaan vähemmän… hmm… tulinen.

Zeniä, Yiniä ja Yangia, yksinkertaisuutta ja nöyryyttä. Sitä pohtiessa, taidan nauttia lasillisen valkoviiniä, saunasta ja aviopuolisoni seurasta -ensimmäisen kerran kahdestaan, mökillä, tänä kesänä.

 

Huomenna matkamme jatkuu pikkuhiljaa etelää kohti, mökki paketoidaan talvea varten ja veneet nostetaan merestä.

No kas. Kolme kuukautta hurahti niin ettei paremmasta väliä. Ihan kun sapatilla olisi ollut niin kiire ettei ehdi blogittamaan..? Pikainen päivitys siis.

 

…Kolme viikkoa Fuengirolassa, eikä muuten ehtinyt tulla ikävä takaisin kylmään ja märkään pimeyteen. 😎  Todettiin anopin kanssa meidän loma-asunnon parvekkeella rantakadun varrella että kylläpä kynnetkin kasvaa vahvoiksi ja hiukset tuuheiksi siellä etelän lämmössä. Meri oli jo niin kylmää ettei viitsinyt käydä uimasilla mutta lasten kanssa biitsille pääsi kolmessa minuutissa hiekkalinnahommiin ja huvipuistoon käveli viidessä minuutissa. Ja Mercadonan kalatiski ja tuoreet katkaravut, ah! Puhumattakaan torilla kaupusteltavista tuoreista appelsiineista, avokadoista ja sitruunoista!

            

 

Äitini kävi nappaamassa osansa auringosta ja lämmöstä ja ihastelemassa Fuengirolan jouluvaloja. Nää menee aivan sekaisin joulusta, yhteensä kaupunkiin syttyi marraskuun lopulla 1 424 981 jouluvaloa. Ja museossa näytteille rakennettuun jouluseimeen on käsin tehty ja paikalleen asetettu yli 600 osaa. Rakennelmaan tehdyssä lammessa oli oikeita kultakaloja, joita museon vartija tuli syöttämään että meidän pikkulapset näkisivät kalat paremmin. Taisi kyllä tykätä äidistäkin kun piti pientä silmäpeliä  😉

       

 

Hintatasokin kun on Espanjassa aika olematon, viikon sapuskat viidelle ihmiselle ei paljoa yli viittäkymppiä kustantanut. Julkisilla liikkuminen on myös halpaa ja kävellen nyt pääsee kaupungin päästä päähän jos tykkää kuntoilla. Yhtenä iltana jäin yksinäni shoppailemaan kaupungin laidalla olevaan isoon kauppakeskukseen ja myöhästyin viimeisestä bussista joten päädyin apostolinkyytiin. Ei matka eikä mikään. Pikkulapsetkin oppivat päivittäisiin kävelylenkkeihin, muutama kilometri meni huomaamatta kun tasaisin välimatkoin rantakadun varrelle on rakennettu lasten leikkipaikkoja joihin sai jäädä hetkeksi leikkimään. Aikuisille on myös omia leikkipaikkoja, sellaisia yleisiä kuntoilulaitteita joissa voi venytellä ja treenata eri lihaksia.

         

         

                     

 

…Joulukin kävi. Ehdittiin Espanjasta tullessa käydä pokkaamassa esikoisen välitodistus koulusta ja sitten taas tien päälle. Kolme yötä kotona ja taas kaksi viikkoa reissussa, ajokilometrejä kertyi lähemmäs 1500. Tuli ajettua Suomineidon nahkaa ristiin rastiin. Sitten iski ensimmäiset kunnon pakkaset ja oli tultava tupaa lämmittämään, ilmalämpöpumppu ei kolmenkympin pakkasilla jaksa enää pitää peruslämpöä yllä ja sähkölämmitystä ei meillä ole joten vauhdilla kotiin ja puita pesään ettei kasvit kuole ja putket jäädy. Tosin putket pääsivät kuitenkin lopulta jäätymään ja jouduin luopumaan kaksimetrisestä traakkipuustani sekä muutamasta paleltuneesta orkideasta…

 

…Aloitin tavaroiden pakkaamisen pikkuhiljaa. Itseni tuntien tällainen pikkuhiljaa eteneminen on ihan hyvä vaihteeksi, on aikaa rauhassa pakata ja valmistella lähtöä. Teen yleensä kaiken ihan viime tingassa koska en halua hötkyillä etukäteen, mutta aina päädytään siihen tilanteeseen että meinataan myöhästyä ja kiire on kamala ja stressi vielä pahempi.

Esikoinen vihaa mun kanssa matkustamista kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu. 😳

Mutta lopuksi ainoa kerta kun olen myöhästynyt, oli kuusitoistavuotiaana Heathrown lentokentällä kun myöhästyin jatkolennolta ja silloinkaan syy ei ollut omani vaan myöhässä Glasgown kentältä lähteneen lennon. Sain viettää yön lentokenttäterminaalissa käytännössä ilman rahaa ja puhelinta. Taas yksi kokemus joka jäi muistoihin.

Muutama vuosi sitten oltiin puolison kanssa lähdössä risteilylle kahdestaan. Mentiin Helsinkiin junalla ja työnsin puolison ratikkaan jonka tiesin näin vanhana pääkaupunkiseutulaisena varmasti kuljettavan meidät satamaan. Myönsin virheeni vasta jossain Töölön takanurkilla, josta onnenkantamoisella saatiin saman tien taksi, joka toisella onnenkantamoisella sai ajettua meidät satamaan ajoissa. Portit hipoi kantapäitä kun ne suljettiin meidän jälkeen mutta kerittiin laivaan. Tosin olen edelleen sitä mieltä että kutosen reittiä on muutettu.

Joka tapauksessa, niin monta läheltä piti-tilannetta ovat läheiseni kokeneet kanssani että on melkein huono omatunto…

 

…Hain esikoiselle paikkaa Fuengirolan suomalaisesta koulusta seiskaluokalle ja kun paikka varmistui, käytin viikkotolkulla aikaa asunnon etsimiseen. Totesin että olimme kuitenkin myöhään liikkeellä, asuntoa ei vaan meinannut löytyä vaikka kulutin tunteja plaraten läpi eri välittäjien sivuja, lähettäen sähköpostikyselyjä ja päivittäen Facebookin asunnonvälityssivuja. Huomasin että välittäjillä ei ollut mikään kiire vastata posteihin, vaikka sivuilla luvattiin yhteydenottoa vuorokauden sisällä, saattoi vastausta joutua odottamaan helposti viikonkin. Sitkeä etsintä lopulta palkittiin ja löysin sopivan asunnon kohtuullisen matkan päästä koulusta. Nyt on syksyksi varattu koulu ja asunto ja otettu taas yksi iso askel kohti unelmien toteutumista…

 

…Käytin pienet lapset ja anopin kaiken pakkaamisen välissä risteilyllä pallomereilemässä ja seisovan pöydän herkkujen ääressä. Pieni väli-etelänmatka Tallinnaan kun kuopus rakastaa merta ja laivoja, tytär pallomerta ja kasvomaalausta, anoppi tanssimista ja minä seisovan pöydän antimia, sitä että saa jonkun muun tekemää ruokaa. Uutterat miehet jatkoivat sillä välin oravanpyörän pyörittämistä töissä ja koulussa. Ja sitäpaitsi se oli viimeinen päivä saada risteilylahjakortti käytettyä  😆

 

…Löydettiin kiva talo, saatiin meidän omalle talolle hyvä välittäjä, käytiin katsomassa kivaa taloa, haettiin päivitystä lainalupaukselle, selvitettiin hintaa autotallin rakentamiselle kivan talon pihaan ja maalämmön asentamiselle, puoliso selvitti anopin hajonneen auton kohtaloa, jättisiivousta välittäjän käynnin takia, tehtiin tarjous kivasta talosta, puoliso lähti tapaamaan toimitusjohtajaa irtisanoakseen itsensä… ja hänen ollessaan paraikaa toimitusjohtajan tapaamisessa tajusin että pahimmassa tapauksessa kun tullaan reissuiltamme meillä ei ole työtä, ei kotia, ei mahdollisuutta hankkia työtä koska ei ole kotia eikä mahdollisuutta saada lainaa ostaakseen kodin koska ei ole työtä.

Kun puhelin soi tapaamisen jälkeen, olin läpikäynyt pienen pikaromahduksen. Me lähdettiin tähän muutokseen niin isolla vaihteella ja luottamuksella että mitä jos-ajatukset ei ehtineet mukaan ja nyt ne rysähti täydeltä laidalta kaiken myllerryksen keskellä. Uuden talon ostaminen kun vanha ei vielä ole edes myyty. Lainojen lyhennysten hoitaminen välivuoden aikana. Lasten koulut, esikoulut, päivähoidot. Omat ja puolison työt. Mikään ei tuntunut loksahtavankaan enää paikalleen.

Kun puolisoni tapaamisen jälkeen soitti, uutiset olivat erilaisia kuin odotin. Oltiin mietitty että mieheni jää pois töistä vappuna. Irtisanoutuu niin että voi pitää ensin kaikki jäljellä olevat lomat. Hän kertoi suunnitelmistamme pomolleen, joka sanoi ymmärtävänsä täysin ja pitävän ratkaisua rohkeana ja kehui lasten saavan tällaisesta hienon mahdollisuuden laajentaa maailmankatsomustaan ja ymmärtää muitakin kulttuureja. Jatkoi ja kysyi että oliko miehelläni ajatus makoilla rannalla Espanjassa ollessaan päivästä toiseen vai haluaisiko hän ehkä tehdäkin jotain? Ei suostunutkaan irtisanomaan vaan ehdotti etätyömahdollisuutta. Omat työajat saisi päättää itse ja palkka määräytyisi tehtyjen tuntien mukaan. Vuoden päästä katsottaisiin uudestaan. Ei se ollut kivi joka vierähti harteilta vaan tuskaisen raskas vuori.

Tämä opetti. Samana iltana mietimme ”mitä sitten jos”-skenaarioita vähän perinpohjaisemmin. Me ollaan kumpikin kovin luottavaisia tulevaisuuden kannalta ja se sekoitettuna impulsiivisuuteen, hetkessä elämiseen ja lievään auktoriteettiongelmaan ei isoja suunnitelmia tehdessä ole välttämättä paras coctail.

Päätettiin että koska ideana oli juurikin rauhoittua kiireistä ja päästä irti stressistä ja ahdistuksesta, ei ehkä ollut paras idea yrittää tehdä kaikkia suuria päätöksiä ja isoja muutoksia kerralla. Ja vaikka löytämämme talo olikin kiva, ei se ollut täydellinen. Siksi siitä olikin helppo luopua ja vetäytyä tarjouskilvasta. Tarjous etätyömahdollisuudesta ei tarkoittaisi absoluuttista vapautta kaikesta mutta olisi silti parempi vaihtoehto kuin polttaa kaikki sillat takanaan ja elää kolmen lapsen kanssa ihan vaan pelkän onnen varassa. Toki voi olla että siihen vielä jossain välissä päädytäänkin, joko omasta valinnasta tai itsestä riippumattomista syistä mutta sen aika saa meille näyttää.

Hetki sitten meillä oli selvästi liian monta rautaa tulessa, nyt on sopivasti tähän tilanteeseen.

Näillä mennään, kevättä kohden.

 

Päästin kissat pihalle puoli kahdeksan aikaan aamulla ja ulkona oli täysin pilkkopimeää. Ei aamun sarastuksesta merkkiäkään. Oli ihan pakko avata tietokone ja tarkistaa Iltalehden sivuilta onko aurinko sammunut lopullisesti.

Täällä on niin synkkää tähän aikaan. Aurinkoa ei välttämättä nää viikkokausiin. En edes muista milloin aurinko olisi viimeksi pilkahtanut. Viime vuonna oli sama juttu, muistan ihmetelleeni että kuinka kauan ihminen jaksaisi elää ilman aurinkoa, pelkässä synkässä harmaudessa. Lapissa tietenkin tuo on vielä konkreettisempaa kun kaamoksen syleilyssä vietetään pitkälle toista kuukautta.

Suomen pohjoisimmassa pisteessä kaamos kestää 51 vuorokautta. Kyllä sitä masentuu vähemmästäkin. Ei ole kovin kutsuvaa tuo harmaus, jos on vaihtoehtona olla sisällä niin kyllä vilttiin kääriytyminen ja teen hörppiminen sohvan nurkassa tuntuu vähän paremmalle ajatukselle kun mennä ulkoilemaan tuonne tuuleen ja sateeseen. Kyllähän se sitten helpottaa kun tulee pysyvä lumi ja pakkaset, mutta joka vuosi siihen tuntuu kestävän kauemmin. Viime vuonna mies leikkasi ruohoa meidän pihalla uuden vuoden aattona. Tänä vuonna me lähdetään pakoon.

 

Kahden päivän päästä otetaan nokka kohti Fuengirolaa. Lähden lasten kanssa kolmeksi viikoksi aurinkoon. Vähän on joutunut miettimään kun juuri oli Ranskan terroristi-iskut ja nyt joka puolella kuohuu ja kohisee. Mutta en mä meinaa antaa sen haitata. Paras vastaisku on jatkaa elämäänsä. Jos aletaan panikoimaan, sulkeudutaan neljän seinän sisään ja aletaan epäilemään postinkantajaakin terroristiksi niin sillonhan ne on voittaneet. Että ylihuomenna osa meidän laumasta nousee pilvien yläpuolelle ja jättää tän masentavan pimeyden muhimaan yksinään. Tosin mies jää kuuliaisena orjaksi työmaalle ja pitämään tupaa lämpimänä, mutta oma on valintansa joten en meinaa antaa senkään haitata.

Meillä on Fuengirolassa jo anoppi odottelemassa ja myöskin mun oma äiti on tulossa pyörähtämään paikan päälle. Lapset saa isoäitiyttä roppakopallisen ja mä ehkä pääsen karkaamaan omille reissuilleni hetkeksi. Haaveilin jo vähän pienestä pakoreissusta Rhondaan tapaksineen ja punaviineineen. Oon vaan todella huono liikkumaan yksinään kun oon niin tottunut siihen että mulla on koko ajan jonkunlainen jatke roikkumassa jostain raajasta. Jos lähden yksinään jonnekin niin on niin kovin alaston olo… Eniveis, ihan tervetullut aloitus sapatille.

 

Eilen katsottiin puolison kanssa ikivanhaa Madventuresin jaksoa missä olivat Goalla ja ajelivat Enfildillä kylästä toiseen. Ikävä tuli. Kyllä sinnekin vaan on pakko päästä. Viimeksi siellä ollessa mun esikoinen oli viiden vanha. Me asuttiin melkein viisi viikkoa mukavassa ja siistissä pienessä guest housessa jossa oli yksi huone, vessa ja pieni kuisti ja tehtiin sieltä lyhyitä ja vähän pidempiä reissuja ympäri Goaa. Tiesin jo sieltä lähtiessä että pian on taas päästävä takaisin, mutta tuolloin en vielä tiennyt että reissulta tuotiin tullessamme pienen pieni tuliainen. Joka täyttää vuoden vaihteessa viisi vuotta…

 

 

 

 

Helpottuneisuus. Se on päällimmäinen tunne juuri nyt.

 

Eilen lähdin työmaalta viimeistä kertaa. Se ei ole mulle mikään uusi asia, puutarhurina olen tottunut tähän. Kun alkaa pakastaa ja ilmassa tuoksuu ensilumi, on aika alkaa siirtymään talvilevolle. Mutta nyt tää on erilaista. Pieni jännitys kutittaa välillä niskassa jos ajattelen asiaa tarkemmin.

Meillä on nimittäin haave. Unelma, josta alettiin puhua ääneen yli vuosi sitten. Eilen unelmamme otti ensimmäisen askeleen. Ensimmäinen perheenjäsen on irtautunut oravanpyörästä. Ensi kesään mennessä jokainen on hypännyt siitä pois ja unelmamme alkaa konkretisoitua.

Teimme alustavan, varovaisen toiveikkaan päätöksen viime kesänä. Pienemmät lapset ovat vielä tarhaiässä ja esikoisella on joka tapauksessa yläasteelle vaihto edessä. Nyt on paras, ellei ainoa mahdollinen, aika tehdä unelmista totta. Ja jos kerran lähdetään unelmia toteuttamaan niin miksei sitten useampi kerralla…

Olen aina rakastanut matkustamista. Puolisolleni maailman tärkein paikka on mökkisaaremme. Nykyinen kotikin on vuosien varrella käynyt ahtaaksi. Ja tämä ruuhkavuosien arjen ja työn yhteen sovittaminen…

 

Nuoremmat lapset viedään päiväkotiin ensimmäisinä ja haetaan lähes viimeisinä. Päivät venyvät välillä 11-tuntisiksi. Työmatka kummallakin kestää tunnin yhteen suuntaan, lasten kanssa ehtii kotona syömään päivällisen ja katsomaan lastenohjelmat, sitten onkin iltapuuron aika. Uupuneet ja väsyneet vanhemmat ei vaan jaksa välillä muuta kun maata sohvan pohjalla vaikka pyykkivuori peittoaa kohta Mount Everestin ja lattiaa ei näy muuten kun kapeiden kulkuväylien kohdalta. Luojan kiitos esikoinen on niin näpsäkkä ja ahkera koulussa että harvoin tarvitsee läksyissä apua.

Puolison kanssa välit kiristyvät ilman mitään oikeaa syytä välillä päiväkausiksi, ihan vaan väsymyksen takia. Parisuhdeaika on tuntematon käsite, hyvä jos joskus jaksaa ohimennessään nostaa katseen ja hymyillä toiselle. Öisin on ainoa aika kun ehtii olla lähellä, siksi me ollaan totuttu nukkumaan ihan kiinni toisessa. Omia harrastuksia tai ystäviä? Aloitin toissa vuonna sulkapallon pelaamisen. Kävin kolmesti. Puoliso korjaa välillä autoja pihalla kun ei muuten pääse kulkemaan töissä. Tulee sisälle vielä väsyneempänä. Ja ystäviä meillä on joskus ollutkin. Muistaakseni. Nykyään synonyymi ystävälle on työkaveri. Aika ei vaan riitä.

Tuttua monille samassa elämäntilanteessa eläville.

 

Me ollaan vielä nuoria. Siksi ollaan jaksettukin tätä rumbaa. Ja siksi meinataan nyt myös lopettaa. Ennen kun ollaan joko fyysisesti tai henkisesti niin hajalla ettei tällainen olisi enää mahdollista. Ennen kun on liian myöhäistä. Ei enää ”sitten joskus” tai ”myöhemmin”. Ei me meinata odottaa kun lapset lentää pesästä tai päästään eläkkeelle. Me halutaan OLLA lasten ja toistemme kanssa nyt, antaa muitakin muistoja kun kiukkuisia ärähdyksiä ja aamuisia äkkilähtöjä. Aikaa, yhdessäoloa ja läsnäolemista. Kokemuksia, näkemyksiä ja tuntemuksia.

 

Alkuvuodesta laitetaan talo myyntiin ja kun koulu keväällä loppuu, nostetaan kytkin ja suunnataan saareen mökille koko kesäksi. Loppusyksyllä sanotaan näkemiin koko Suomelle ja lähdetään seikkailemaan, reissun päälle, matkalle, kiitos hei ja näkemiin. Ehkä Espanjaan, Vietnamiin, Intiaakin on jo ikävä. Kiinassa ei olla koskaan käyty… Joskus seuraavana keväänä ehkä palaillaan ja aletaan kokoamaan kasaan ihan uutta elämää.

Mä olen ammattini takia ensimmäinen sapattivapailija. Mulla on puolen vuoden etumatka muihin ja tänä aikana mun tehtävä on paketoida meidän taloa myyntikuntoon, esivalmistella muuttoa, järjestää esikoisen kouluasiat, suunnitella, tehdä listoja, pakata, ottaa muki kuumaa glögiä, nostaa jalat ylös ja nauttia vapaudesta. Olla lasten kanssa ja olla läsnä, ilman kiirettä ja väsymystä joka on hallinnut meidän elämää ihan tarpeeksi tältä erää.

 

Ajattelin ensin alkaa pitää päiväkirjaa välivuodesta, mutta itseni tuntien saatan unohtaa kuukaudeksi koko asian tai keksiä jotain muuta mielenkiintoista joten päädyin blogin kirjoittamiseen. Tämä on jo nyt joka tapauksessa pidempi kuin edellinen blogini jonka aloitin puoli vuotta sitten, joten saattaa olla että tästä jonkunlainen sapattipaketti kehittyy…