Karvan verran yli kaksi vuotta sitten istuttiin saaressa Isun mökin kuistilla kun Juha istahti viereen ja sanoi että hänellä on ehdotus.
Nyt lähtöön on neljä päivää.
Teini-ikäinen mutanttininjakilpikonna mutisee mökin keittiössä kun etsii aamupalaa. Paras ystävänsä istuu pöydän ääressä kuulottimet päässä ja pelaa.
Koko mökki on täynnä pakattuja ja vaiheessa olevia matkalaukkuja, vaatteita, tavaroita, leluja…
Teini tuli kesken pekoninpaiston kysymään että millon paras ystävä on tulossa Espanjaan. En tiedä. Lupasi olla kokonaan lähtemättä jos ei ystävä tulekaan.
Juha haluaa Uuno Epsanjassa-leffan alkulähteille, kiertää paikkoja missä se on tehty.
Minä haluaisin vaan saada pakattua tavarat, laitettua mökin talviteloille ja saada koko revohkan lentokoneeseen. Sitten ollaan jo voiton puolella.
Tänä vuonna olen tehnyt lukemattoman monta asiaa viimeistä kertaa.
Hakenut lapset päiväkodista. Palauttanut kirjat kirjastoon. Tyhjentänyt meidän kodin kompostikäymälän. Syönyt kirsikoita siitä jättikirsikkapuusta mikä kukkii niin mielettömän kauniisti keväällä.
Olen sulkenut monia ovia, joitakin jättänyt raolleen, avannut uusia joista suuri osa on vielä tutkimatta.
Tällä hetkellä suurin opetus on ollut se, että miten osaa elää hetkessä pelkäämättä tulevaa ja murehtimatta mennyttä. Meidän kaikkien tulevaisuus on vaan tiettyyn pisteeseen asti selvää ja jokainen on joutunut jättämään taakseen jotain tärkeää ja itselle rakasta.
Nyt on kesä kohta paketissa. Me muutettiin mökille koulujen loputtua ja vaikka kesän aikana on ollut tapahtumaa ja reissaamista, mökkiä on sanottu nyt kodiksi. Tässä kodissa on ehditty kesän aikana kokea ja tuntea.
Mietin tässä taannoin, kun Juha sanoi että tuntuu siltä että oltais tultu mökille pari viikkoa sitten, että mitä kaikkea tästä mökkikesästä on jäänyt käteen. Lista on kattava, vaikka aika onkin kulunut hurjaa vauhtia ja tuntuu että kesän kuuluisi olla vasta aluillaan. Tämä kesä ei ehkä ilmoiltaan ole ollut paras mahtavin… tai ehkä onkin.
Alkukesä satoi ja paistoi vuorotellen, joka ikinen päivä. Pyykkejä sai juosta edestakaisin, kumisaappaat ja sadetakit oli jatkuvasti ”kuivumassa”, polut olivat mutaisia ja liukkaita. Pikkusammakot pomppivat kengän alle joka askeleella ja me opittiin hiipimään polkua pitkin varovasti niin että sammakot ehtivät alta pois. On todella inhottavaa kun tuntee sammakon murskaantuvan saappaan alle. Todella. Inhottavaa.
Sitten tuli aurinkoinen aika. Kuumuutta, hikeä, auringon paahdetta, sudenkorentojen ja perhosten aikakausi. Lapset saivat uida ja molskia, juosta sudenkorentojen perässä, aikuiset laiskotella. Ei tarvinnut muusta paljoa välittää paitsi lasten ruokailusta. Sekin tuppasi välillä venymään. Muistui mieleen yhtenä iltana lauteilla istuessa joku Facebookista luettu vitsi, jossa kuvattiin suomalaisuutta osuvasti. Ensimmäisessä kuvassa suomalainen päivällä hikoili helteessä ja kirosi kuumuutta, seuraavassa illalla paiskoi tyytyväisenä kiukaalle lisää löylyä. Se oli kai alunperin joku ulkomaalaisessa mediassa kiertävä vitsi. Vitsi niille, täyttä totta meille.
Sitten tuli ukkoset. Sellaiset ukkoset että me kumpikin keskellä yötä salamoiden raiskatessa saarta päivitettiin Ilmatieteen laitoksen ukkostutkaa odottaen milloin ukkonen oikein hellittää. Jouduin myöntämään, minä joka ukkosta olen aina odottanut ja ihaillut, että nyt pelottaa. Menisipä jo pois. Päivällä oli helppo olla rauhallinen ja tyyni kun lapset yrittivät olla katsomatta ikkunasta ulos ja säpsähtivät jokaista kaukaistakin jyrähdystä. Yöllä se oli vaikeampaa kun pilkkopimeässä salamat valaisivat taivaan tuntikausiksi. Ukkostutkassa oli erillinen tiivis kimppu punaisia pisteitä. Meidän saaren päällä.
Ukkoset väistyivät ajallaan ja kesä jatkui samanlaisena kuin alkoikin. Saappaat, bikinit, takki, uimista, paljain varpain, kaatosadetta. Alkusyksystä satoi niin paljon että lopulta oli rakennettava pitkospuut päästäkseen kulkemaan polkua pitkin. Kuistilla olleet viltit ja tyynyt homehtuivat, ilmankosteudesta. Siinä missä kesän keskivaiheilla odotin viikon tai kaksi että sain sadevettä saunaan huuhteluvedeksi, nyt saman määrän sai laittamalla saavin räystään alle pariksi tunniksi. Mihin vuorokauden aikaan tahansa.
Sitten tulikin tuuli. Sellainen myrskytuuli joka riepoi ja repi, nostatti vaahtopäät, lennätti tavaroita. Se oli eilen. Tänään on aamusta asti on ollut aivan pläkä. Ei tuulenvirettäkään. Ihan niinkun myrsky olisi puhkunut loppuun kaikki voimansa niin ettei jaksa enää henkäystäkään. Aurinko paistaa, linnut metelöi laiskasti.
Kaikki muut ovat kadonneet, lapset lähtivät Isulle, äiti ja teinin paras ystävä kissan kanssa etelään. Me huomattiin kumpikin että hiljaisuus ottaa korviin. Jostain syystä seuraa meillä on ollut nyt parin kuukauden aikana enemmän kuin viimeisenä vuotena yhteensä. Nyt, viimeisenä iltana ennen reissun päälle lähtemistä, me ollaan kahdestaan saaressa ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Oman perheen kanssa keskenämme oltiin kesän aikana viikon, ehkä kaksi. Kotona asuessa meni välillä pari kuukautta että oltiin ihan keskenämme. Näköjään meidän piti luopua kaikesta ja muuttaa mökille ilman sähköjä ja juoksevaa vettä, uhata lähteä vuodeksi ulkomaille, että saatiin sukulaiset ja ystävät riesoiksemme. Olen näistä ajoista kiitollinen ja onnellinen, siitä että meillä on läheisiä ihmisiä ja ystäviä joista ei pääse eroon edes (varsinkaan) muuttamalla saaristoon kesäksi. Tosin osa hyvinkin rakkaista ystävistä jäi raollaan olevien ovien taakse. Onneksi on tekniikka. Ja saranat.
Olen oppinut löytämään jokaisesta hetkestä onnen. No en ihan jokaisesta, en silloin kun tulee maailman kamalimmat pms-oireet ja vittuilun aihe löytyy vaikka siitä että toisella on väärän väriset sukat. Sillon en ole ollut onnellinen. Mutta muuten, säästä riippumatta. Ei tällainen elämänmuutos olisi mahdollista ilman tätä perhettä. Vaikka teinimutanttininjakilpikonna kiukuttelee ja pikkulapset vänkää, mies ei ihan tule aina ajatelleeksi vaimoaan vaan menee pää kolmantena jalkana, en vaihtaisi hetkeäkään. Paitsi ehkä ne pms-oireet.
On kesään mahtunut muutakin kuin mökkielämää. Sukulaistapaaminen, mikä taas muistutti että näen omia sukulaisiani aivan liian harvoin. Ja miten mahtava ja upea olenkaan kun kuulun tuollaiseen sukuun!
Festarointia sellaisilla festareilla jossa olen orjallisesti käynyt koko aikuisikäni. Tänä vuonna tajusin ihan konkreettisesti aikuistuneeni. Tai no, lainausmerkeissä. Ennen tärkeintä oli päästä bilettämään ja kuuntelemaan hyvää musiikkia hyvässä laumassa, tänä vuonna tapahtuman vedellessä viimeisiään huomasin viettäneeni itse festarialueella aikaa parin tunnin verran koko viikonloppuna. Parhaat bileet löytyivät nimittäin kulissien takaa, ei lorvien keikalta toiselle viinillä täytetty limupullo mukana, vaan touhuamassa ja tekemässä festareita niille lorvijoille. Aivan mahtavimmassa porukassa, mahtavimmalla fiiliksellä ja suurella sydämellä. Ja vielä suuremmalla huumorilla.
Jokainen meistä yrittää parhaansa ja kun on niin paljon parannettavan varaa kuin itselläni, ei ole syytä arvostella muita. Äiti aina sanoo että olen tulinen luonne. Se kai on, äidin sanoin, kauniisti sanottuna vähän sama asia kuin (toisinaan hyvinkin) vittumainen ihminen. Mutta on mullakin omat hetkeni… Seuraavan vuoden aikana yritän tosissani opetella olemaan vähemmän… hmm… tulinen.
Zeniä, Yiniä ja Yangia, yksinkertaisuutta ja nöyryyttä. Sitä pohtiessa, taidan nauttia lasillisen valkoviiniä, saunasta ja aviopuolisoni seurasta -ensimmäisen kerran kahdestaan, mökillä, tänä kesänä.
Huomenna matkamme jatkuu pikkuhiljaa etelää kohti, mökki paketoidaan talvea varten ja veneet nostetaan merestä.