Kun saatiin äiti ja teini saatettua aamulennolle, alkoi seuraavaksi loppuperheen matkajärjestelyt. Meillä oli ollut jo aiemmin puhe pienelle reissulle lähtemisestä mutta ongelmaksi oli muodostua auton vuokraus. Kävi ilmi, ettei sitä kannata jättää ihan viime tinkaan. Netin kautta vuokratessa ei riitä olla asialla edellisenä yönä kun auton tarve olisi seuraavana aamuna, eikä autonvuokrausliikkeistä ilmiselvästi vastata puhelimeen yhdentoista aikaan illalla. Viimeisenä yrityksenä menimme parin korttelin päässä olevaan liikkeeseen kuulostelemaan tilannetta, ja sattumoisin heille oli palautunut meille sopiva vuokra-auto hetkeä aiemmin. Auto oli vielä pesussa ja saisimme sen käyttöön saman tien. Hintakin oli sama kuin halvimmissa Malagan lentokentän vuokraamoissa, mutta paremmilla ehdoilla. Hintaan sisältyi täysvakuutus, joka olisi muualta vuokrattuna pitänyt maksaa erikseen tai vaihtoehtoisesti jättää liikkeeseen vähintään tuhannen euron deposit-maksu.
Espanjan liikennettä kauhistellaan monesti. Kieltämättä liikennekulttuuri on sekavaa ja mukaan mahtuu eläimiä, skoottereita ja moottoripyöriä, hurjastelijoita, polkupyöräilijöitä ja sunnuntaikuskeja (lue: turisteja). Lopulta kuitenkaan liikenteen seassa pärjääminen ei ole sen kummempaa kuin Suomessakaan.
Täällä liikennevalot on lähes poikkeuksetta korvattu liikenneympyröillä joten ruuhkat ovat satunnaisia vaikka liikennettä on paljon. Erityistä tarkkaavaisuutta vaatii jalankulkijoiden blokkaaminen pysäköityjen autojen lomasta ennen kuin he ovat auton edessä. Varsinkin turistialueilla autoilijat ovat tottuneet varovaisuuteen suojateiden lähettyvillä jossa turistit usein harhailevat päättömästi. Rangaistus jalankulkijaan osumisesta on kova, isoista sakoista kortin kuivumiseen. Tosin suojateiden ulkopuolella tuntuvat turistitkin olevan vapaata riistaa ja silmät ja korvat onkin paras pitää auki joka kerta tietä ylittäessä. Kaikki eivät tietenkään sääntöjä ja lakeja kunnioita ja vahinkoja sattuu usein.
Kapeat kadut ja ahtaat risteykset sinne tänne pysäköityine autoineen lisäävät jännitysmomenttia ja vaikeustasoa muutamalla asteella, mutta lyhyen harjoittelun jälkeen liikenteeseen sopeutuu.
Palasimme kotiin pakkaamaan tavarat ja suorittamaan pikasiivouksen jonka jälkeen suunnistimme moottoritielle. Navigaattori puhelimessa on kieltämättä mullistava keksintö. Löysimme huoletta kaupungista moottoritien alkuun ja pysähdyimme tapaksille vuorenrinteeltä löytämäämme ravintolaan. Tämä osoittautui tietenkin ehkä alueen kalleimmaksi vaihtoehdoksi, mutta oli hauska aloitus lomalle löytää itsensä hienostoravintolasta jossa taso oli hieman eri luokkaa kuin lapsiperheellä normaalisti voisi kuvitella olevan. Mikä ei kuulu joukkoon? Armanin puvuissa käyty liikeneuvottelu kevyen lounaan merkeissä vai äänekkään lapsiperheen riekuvan räiskyvä tankkaus ennen pitkää ajomatkaa?
Ensimmäinen etappi oli Gibraltar. Vähän sellainen ”Pakko käydä täälläkin kun kerran ohi ajetaan”. Pakko myöntää että en edes tiennyt Gibraltarin kuuluvan Englannin hallinnon alaisuuteen. Pikainen googletus ennen rajan yli siirtymistä oli hyvä veto ja ehkäisi kulttuurishokkia, ensimmäisenä rajan takana odottivat nimittäin kaksikerroksiset bussit ja vanhat punaiset puhelinkopit.
Giraltarin kaupunki on onnettoman pienelle postimerkille suunnattoman ison kukkulan juurelle ahdettu satamakaupunki. Auton jätimme suosiolla rajan taakse, enkä tiedä miten vuokra-auton kanssa muutenkaan kannattaa lähteä rajaa ylittämään. Kukkulan laella asustaa euroopan ainoa luonnonvarainen apinayhdyskunta ja sinne pääsee tekemään apinoiden kanssa tuttavuutta kaupungin keskustasta lähtevällä köysiradalla. Tarkoituksena olikin käydä ihastelemassa maisemia ja katsastamassa sukulaislajin edustajat, mutta käveltyämme puoli tuntia, kun köysirata EDELLEENKIN näytti olevan ihan vaan parin korttelin päässä, luovutimme ja käännyimme sataman kautta takaisin autolle.
Totean niinkuin muutkin Gibraltarilla käyneet; ei niinkään vaikuttava tapaus mutta tulipahan käytyä. Kiinnostavinta tässä tapauksessa olikin netistä lukemani faktat Gibraltarista. Kuten se, että pienellä niemenkärjellä yksi suurimmista ongelmista on jätteenkäsittely. Alueelle ei nimittäin mahdu rakentamaan kunnollista jätteenkäsittelylaitosta. Gibraltarilla väestöntiheys on 4300 asukasta/km2, joka kuulostaa täysin hullulle suomalaisen korvaan, varsinkin kun toinen iso ongelma on täydellinen riippuvaisuus tuontitavarasta. En tiedä mikä ajaa ihmisiä asumaan sardiinipurkissa ilman minkäänlaista omavaraisuutta. Koska alueella ei ole mahdollista tilanvähyyden vuoksi viljellä maata eikä alueella ole teollisuutta tai luonnonvaroja, onkin turismi Gibraltarin tärkein elinkeino pankkitoiminnan ja merenkulun ohella. Tiedä sitten mitä mieltä paikalliset englantilaiset ovat Brexitistä…
Helteisen kaupunkivisiitin jälkeen oli virkistävää istahtaa takaisin ilmastoituun autoon ja jatkaa matkaa rannikkoa pitkin. Maisemat vaihtuivat Gibraltarin jälkeen toisenlaisiksi. Korkealta vuorten läpi kulkevalta rannikkotieltä nähtiin Afrikan rannikko niin läheltä, että sinne tuntui olevan mahdollista uida hetkessä. Tosin köysiradan metsästys Gibraltarin kaupungissa teki selväksi ettei ulottuvuuksien hahmottaminen välttämättä ole vahvimpia puoliani. Vuorilta alkoi myös toisenlainen metsikkö. Nimittäin tuulivoimalat. Kymmeniä, satoja ja tuhansia myllyjä jauhoi vuorten rinteillä, laaksoissa ja jokaisen kaarteen takaa ilmestyi uusi esiintymä joka jatkui silmänkantamattomiin. Kun tuulivoimalat hiljalleen hiipuivat, niiden paikalle ilmestyi valtavia laitumia täynnä lehmiä ja sonneja. Vuorten takaiset laaksot on valjastettu liha- ja maitoteollisuuden käyttöön. Välillä maisemia halkoo oliivitarhat, vehmaat joenuomat ja pienet rannikkokylät joita on kasvanut hiekkarantojen kupeeseen palvelemaan surffareita ja satunnaisia ohikulkijoita. Eräällä rannalla leijui tuulessa satoja isoja leijoja, jotka vasta takaisin tullessa osasin tunnistaa leijalautailijoiden työvälineiksi. Pissapaikalla ojanpientareella ihmettelin kuivuneiden oksien päällysteenä olevaa valkoista kuplamaista massaa, joka lähemmin tarkasteltuna ilmeni olevan kymmenien toisiinsa liimautuneiden kuivuneiden kotiloiden luoma illuusio. Massatuotantoa joka muodossa.
Vihdoin illansuussa saavuimme Conil de la Fronteran kaupungin rajalle. Navigoidessamme Apartmentosin suuntaan laitoimme kumpikin merkille kylän aavemaisen hiljaisuuden. Lunastettuamme huoneiston ja saatuamme tavarat jotakuinkin sisälle lähdimme tutkimaan ympäristöä. Lähellä majapaikkaamme oli tuttu Mercadona, tosin yllättäen isompi, siistimpi ja paljon selkeämpi kuin oma sokkeloinen paikallisMercadonamme. Rantabulevardi oli autio. Monet rannan ruokapaikat olivat suljettuja. Löysimme kuitenkin hyvän näköisen pihvipaikan ja ajattelin loman kunniaksi tilata kunnon sisäfileen. Pihvi oli kuitenkin sitkeä ja jänteinen ja ruoka yllättävän hinnakasta verrattuna Fuengirolan turistiruokaloihin.
Asunnolla pitkästä matkasta väsyneet pikkuiset oli helppo tainnuttaa uneen ja itsekin kaihoisasti poreammetta silmäillen totesin että aikainen herätys ja pitkä, todellakin tapahtumarikas päivä ovat vaatineet veronsa ja lyyhistyin sänkyyn muun perheen mukana. Yhteen päivään mahtui käynti Malagan lentoasemalla, auton vuokraus, kahdensadan kilometrin mahtava ajomatka kauniissa ja vaihtelevissa maisemissa, piipahdus Gibraltarissa Englannin maaperällä sekä saapuminen Conilin uudenlaiseen ympäristöön. Hyvät unet oli kaikilla hyvin ansaittu.
Lauantai-aamuna virkistävien yöunien jälkeen olo oli ihan erilainen kuin edellisiltana. Kolea ja sumuinen aamu oli oikeastaan tervetullutta vaihtelua Aurinkorannikon rutikuivaan helteeseen. Kävimme katsastamassa hiekkarannan, joka oli niin loivasti syvenevä että aallot puskivat laiskasti parin kymmenen metrin matkan rannalle. Ranta oli mukavan leveä ja autio, ei aurinkotuoleja eikä turistikeskittymiä, lähinnä espanjalaisia ja muutamia saksalaisia lomailijoita siellä täällä omine eväineen. Lisäksi rannan ja rantakadun välissä oli leveä vihreä kaistale pensaita, heinikkoa, kukkia ja pieniä palmuja. Siinä missä Fuengirolassa katupuiden tyveen on levitetty vihreää muovimattoa demonstroimaan nurmikkoa, täällä kasvillisuuden annettiin rehottaa villinä, vapaana ja kauniina. Vanhan kaupungin kiemuraiset kadut ja ahtaat kujat risteilivät rannalta ylöspäin kaupungin sydämeen noustessa. Pieniä putiikkeja ja kuppiloita, jotka nekin kaikki osoittautuivat olevan yllättävän kalliita verrattuna jo totuttuun hintatasoon, oli yleiseen vanhan kaupungin tyyliin joka puolella.
Pysähdyimme pieneen kadunvarsikuppilaan lounaalle ja tilasin paikallisia mereneläviä joita mainostettiin jokaisessa ruokapaikassa isoin kyltein. Saimme pöytään lautasellisen tuoretta tonnikalaa, friteerattua sitäjatätä, muhennettuajapaistettua jotakinkalaa sekä sardiineja. Sitruunaa päälle pirskotettuna oikein maukasta.
Asunnolle päästyämme aurinko oli vihdoin saanut voiton merisumusta ja voitiin vapauttaa lapset sekä itsemme allasalueelle joka sopivasti alkoi suoraan kuistia suojaavien kiinanruusupensaiden takaa. Viinilasi, kirja ja aurinkotuoli. Lasten vesileikkien loisketta ja riemunkiljahduksia kun isi hyppää altaaseen ja muuttuu haikalaksi. Illalla lapset vielä vaahtokylpyyn ja vanhemmat poreammeeseen.
Viikonloppu hiljaisessa pienessä kaupungissa omassa pienessä keitaassa nautiskellen. Apartmentosin alue oli täynnä vehreyttä. Suihkulähteitä, iso ruusutarha, hedelmäpuutarha, kukkia, pensaita, köynnöksiä ja palmuja joka puolella. Yksi olohuoneen ikkunoista antoi banaanipuurykelmään jossa raa’at banaanit kypsyivät rauhassa tertuissaan. Yöllä kaskaat sirittivät ja pöllö huhuili jossain lähistöllä, lepakot kiertelivät salamannopeina saalistuslenkkejään. Päivällä puissa lenteli lintuparvia ja sirkutus, tuitutus, säksätys ja piipitys täytti ilman.
Maanantaiaamuna valmistauduin surffikurssiin kireähköllä aikataululla kun rakas puolisoni antoi väsyneen vaimonsa nukkua pitkään. Ehdin kuitenkin paikalle ajoissa ja pääsin mukaan mahtavan iloiseen porukkaan jonka kanssa pari päivää tiivistä aalloilla leikkimistä ja nauramista kruunasi tämän lyhyen irtiottomme nykyisestä arjestamme.
Tunnit alkoivat joka kerta lyhyellä teorialla ja kuivaharjoittelulla, jonka jälkeen meidät vapautettiin mereen. Jatkuvat toistot laudalla seisomaan nousemisen ja tasapainon saavuttamisen kanssa saivat lihakset huutamaan hoosiannaa niin että toisen päivän aamuna jouduin varovasti kierähtämään sängyn laidalta ylös seisomaan ja paidan päälle saaminen osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Tekniikan hiominen, melominen ja kääntyminen aalloissa, oikean ajoituksen löytäminen seurasi tunneilta kotiin ja uniin asti. Ehkä huvittavin lieveilmiö oli jatkuva aalloilla keinumisen tunne. Mutta ei seisoessa eikä istuessa vaan pelkästään mahallaan maatessa. Aina kun altaalla lukiessa tai iltaisin nukkumaan mennessä satuin kääntymään mahalleni, aivot totesivat että jaahas, nyt ollaan laudan päällä, ja alkoi armoton keinutus.
Kurssin vetäjät ja oppilaat olivat kaikki iloisia ja mukavia, ympäri eurooppaa paikalle saapuneita. Keskiviikon tunnit jouduttiin perumaan huonon sään vuoksi ja me jouduimme suuntaamaan kotiin vastaanottamaan teinimutanttia, isua ja serkkupoikaa, joten kurssi jäi itseltäni harmillisen lyhyeksi. Tuon lyhyen ajan aikana sain kuitenkin sekä mahtavia uusia tuttavuuksia että vakavan surffikärpäsen pureman perseeseen, siihen ihraisimpaan kohtaan mistä sen on helppo levittää lonkeronsa koko kroppaan. Kotiin päästyä kävin nimittäin kaapit läpi löytääkseni silityslaudan ja voidakseni harjoitella sillä ylösnousua. Ajatus oli alunperin olevinaan hupaisa vitsi ystävältä, mutta itseasiassa petyin kovasti kun huomasin silityslaudan olevan liian pieni harjoitteluun.
Taas kotona, merellä ei aallon aaltoa mutta paljon uusia kokemuksia ja kauniita muistoja. Niitähän täältä lähdettiin hakemaan.
Ja kyllä ne aallotkin sieltä tulee.
Nyt teinimutantin viimeiset lomapäivät kera serkkupojan ja isun kotiutuminen omaan asuntoonsa jonka jälkeen paluu arkeen. Teini ja serkku mennä viipottavat kuin kaksi marjaa tai paita ja persus. Isu on kuin kotonaan, tuttu paikka, tutut ihmiset, lämpöä ja valoa. Tästä on hyvä jatkaa, arkea kohden.