Pari viikkoa viipahti ohitse vauhdilla. Sujahti silmänräpäyksessä, enkä enää oikein edes tiedä mistä aloittaa. Täytyy yrittää herätellä muistikuvia…
Okei. Ensinnäkin äiti oli täällä. Melkein viikon aurinkolomalla, nauttimassa oman osansa lämmöstä, merestä ja mikä tärkeintä, upeasta seurasta. Koska mehän siis ollaan varsin upeaa seuraa. Me ei koskaan riidellä, ei väsytä, ei ärsyynnytä eikä meillä varsinkaan ole teiniä joka välillä kulkee asunnossa kuin myrskypilvi, yhtä tummanpuhuvana, arvaamattomana ja lievästi sähköisenä. Niin että kahden metrin säteellä itselläkin nousee niskakarvat pystyyn. Voi vaan kuvitella mitä tapahtuu myrskyn silmässä…
Eniveis, meillä oli oikeastikin tosi mukavaa. Käytiin uusintakierroksella Mijaksessa, opeteltiin tuntemaan Fuengirolaa kävellen, shoppailtiin ja syötiin hyvin. Me yritettiin kovasti Juhan kanssa toimia matkanjärjestäjinä mutta lopuksi päädyttiin aina rannalle tai opettelemaan uusia kävelyreittejä kaupasta A ravintolan C kautta kauppaan B. Toisaalta päivät tuntuivat loppuvan kesken ilman reissaamistakin.
Tehtiin me yksi pyrähdys, jota voisi melkeinpä kutsua päivämatkaksi. Saatiin oppaaksi tuttavaperheen isäntä joka autolla vei meidät kaupungin laidalle koiratarhavierailulle. Tarkoituksena oli vähän kutitella äidin koiranhankintahermoja, ystäväpariskunta itse on pelastanut kyseisestä tarhasta kaksi koiraa ja useat tuttunsa ovat myös tarjonneet koiratarhan asukille uuden elämän. Tosin juuri sinä päivänä emme päässeet tutustumaan kuin muutamaan asukkiin, loput olivat suljetun oven takana. Koiratarhan työntekijä yritti kovasti selittää miksi muita koiria ei voinut päästä sillä hetkellä tapaamaan, mutta puutteellisen espanjan kielen taitoni voimin voisin kymmenen prosentin varmuudella sanoa että ne olivat ulkoilemassa. Saattaa olla myös että oli karvojenpesuaika, koulutushetki tai muuten vaan vapaata oleskelua,joka tapauksessa kohtaaminen rajoittui neljään alueeseen joissa yhteensä majoittui kymmenkunta koiraa. Vähän säikyn ja ahdistuneen oloisia, mutta siistejä ja terveen näköisiä. Rajallisilla resursseilla ei muuta ole mahdollista olettaakaan. Suuri osa koirista on lomalaisten kivaksi pikku kesäseuraksi hankkimia pentuja tai nuoria koiria, jotka hylätään kadulle kun arkeen paluun aika koittaa. Vastuutonta ja idioottimaista. Miettiiköhän kukaan näistä hylkääjistä koskaan mitä mahtoikaan käydä pikku Mustille tai Lurpalle? Koira joka tuotti isäntäperheelleen paljon iloa ja hauskoja hetkiä, ihmettelee nurkkaan käpertyneenä betonisessa huoneessa missä isäntä tai emäntä on ja miksi kukaan ei enää heitä palloa tai rapsuta korvan takaa. Oikeus ja kohtuus olisi että niin kylmästi toimiva ihminen hylättäisiin myös, kolkkoon ja kylmään vankilaan, ajettaisiin autolla yli tai näännytettäisiin nälkään niinkuin on hylättyjen koirien kohtalona.
Tuomisinamme oli kaksi säkkiä koiranmuonaa, enkä sillä hetkellä tarvinnut espanjan kielen taitoa kun näin koiratarhan työntekijän hämmentyneen kiitollisen ilmeen.
Koiratarhan vieressä oli kissatarha, ja me kissaihmisinä tietenkin halusimme vielä piipahtaa siellä. Alkuun ihmettelin että onpa pihalla olevassa aitauksessa vähän kissoja, ja kaikilla näytti olevan nuhaa tai jonkinlaista muuta vaivaa. Olimme jo lähdössä pois kun viereisestä talosta tuli nainen ulos, joka kutsui meidät käymään sisällä. More cats inside. Sisällä olikin huone jossa oli pentuja omissa siisteissä häkeissään, ei missään valtavissa lukaaleissa mutta menettelevissä. Juha ja pienet lapset löysivät toisen huoneen, jossa oli vähän vanhempia kissoja vähän enemmän. Ihania, pörröisiä, maukuvia mirrejä jotka heti puskivat kättä vasten jos työnsi sormen haisteltavaksi. Meinasin lähteä ulos kun huomasin että olimme itseasiassa tarhan ”asiakaspuolella”, toisesta huoneesta oli vielä kulku isoon halliin joka oli täynnä verkolla huoneisiin jaettuja tiloja ja jokaisessa tilassa majaili kymmenkunta kissaa. Joka puolelta hyökyi vastaan aaltoina ahdistus ja hätä. epätoivoinen uupumus sekoittui agressiiviseen tarpeeseen puolustaa omaa reviiriä mitä ei niin pienessä tilassa yhdelläkään kissalla ollut tarpeeksi. Lähtiessäni kissatarhalta annoin pitäjälle kaksikymppisen ja yritin samalla nieleskellä kurkkuun juuttunutta palaa. En totta puhuen ole niinkään varma onko kissojen tarhaaminen millään lailla ymmärrettävää. Sairauksien leviämisen ehkäisemiseksi ehkä, mutta nimenomaan tarhassa taudit leviävät toisaalta kulovalkean tavoin. Kissa on kuitenkin saalistaja eikä täällä ole edes ilmastollisesti vaikeaa selvitä ympärivuotisesti luonnossa. Uskoisin että kissa on onnellisempi muutamasta päivästä vapaudessa kuin kuukaudesta tai kahdesta lukkojen takana.
Tarhakäyntien jälkeen suuntasimme ylös vuoristoon. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä tehokkaammin näkymät lievensivät eläimistä huokuneen pahoinvoinnin aiheuttamaa shokkia. Lopuksi, elämä on suurilta osin sen asian hyväksymistä että maailmassa on niin paljon ihmisen aiheuttamaa pahuutta jota itse ei voi korjata, että niistä murehtiminen on turhaa energian hukkaa. Näistä silmiä avaavista hetkistä pitää ottaa opikseen ja pyrkiä parantamaan niitä asioita ympäröivässä elämässään ja maailmassa mihin yhdellä ihmisellä voi olla mahdollisuus. Siinä mielessä oli se sitten sattuman kauppaa tai johdatusta, oli onni että eksyimme joksikin aikaa vuoriston rinnettä risteäville pikkuteille. Ylöspäin ajellessa huomio kiinnittyi vuoren rinteellä siellä täällä esiin pulpahteleviin taloraunioihin joista katto ja osa seinistä oli saattanut romahtaa jossain välissä ja luonto oli jo sulkenut rakennelmat syliinsä. Välillä tupsahdimme keskelle idyllistä vuoristokylää jossa tiet toisinaan nousivat tai laskivat niin jyrkästi ettei nollakelillä niille olisi mitään asiaa. Hiekoitushiekkakin ropisisi iloisesti alas laaksoon. Kun tuli aika suunnata takaisin alas kaupunkiin, luonnollisesti pyrimme valitsemaan risteyksestä tien joka jatkui alamäkeen. Tämä osoittautui huonoksi strategiaksi, sillä suurin osa näistä teistä kääntyi pian uudestaan ylöspäin ja saatoimme huomata olevamme ylempänä rinteellä mistä lähdimme. Lopuksi sitkeän alaspäinsuuntaamisen johdosta löysimme itsemme kaupungin laidalta, muutaman kokemuksen rikkaampana ja kamera täynnä upeita kuvia välillä pelottavankin jyrkistä rotkoista ja kauniista vuoristomaisemista. Elämysmatkailu kannattaa!
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös äidin loma. Perjantai-aamuna saatoimme sekä mummin että teinimutanttininjakilpikonnan Helsinkiin suuntaavaan koneeseen. Monta hyvää hetkeä, vähän huonojakin (koska tämähän on mitä kuuluukin; elämää), uusia ja vanhoja tuttavuuksia, rantaelämää ja kauniita muistoja. Niitä ainakin äiti pakkasi mukaansa niin paljon että täytyi ostaa uusi matkalaukkukin. Ehkä vähän tuliaisiakin.
Teini taas suuntasi isälleen Feria-lomaa viettämään.