Kuukausi: syyskuu 2016

Tuntuu että kaikissa matkailublogeissa on se osio jossa kerrotaan mitä tekemistä kyseisessä kohteessa on (pikku)lapsiperheille. Tässäpä meidän.

1. Ranta on ehdoton ykkönen. Jos vesi on niin kylmää ettei viitsi uimasille mennä, hiekkalinnan voi aina rakentaa. Tai etsiä Sitä Kauneinta kiveä tai simpukankuorta. Mietin tuossa taannoin että meillä on vähän niinkuin jättimäinen hiekkalaatikko tuossa parvekkeen alla. Tosin se hiekkalaatikko kulkeutuu myös meille sisälle vaikka kuinka huuhtelee ja suihkuttelee sekä lelut että ihmiset. On siitä jotain hyvääkin. Mä olen saanut itselleni uuden stressilelun. Kaupan kassajonossa, jutellessa jonkun kanssa kaupungilla tai ravintolassa istuessa alan automaattisesti rapsuttamaan hiekkaa jonkun päänahasta, yleensä jommankumman pienen lapsen tai omastani. Hiekanjyväsiä nimittäin löytyy aina riippumatta siitä milloin ollaan viimeksi käyty rannalla ja kuinka monta kertaa hiukset on pesty sen jälkeen.

 

2. Juustopää. Huvipuisto sataman nurkalla joka on auki joka päivä vuoden ympäri. Jättimäinen Paavo Pesusieni-pomppulinna, junia, trampoliineja, pikkumaailmanpyörä, seikkailurata, peliluola, veneallas ynnä muuta. Aikuisille espanjalaiseen tyyliin baari A-oikeuksilla. Tosin baari on melkein aina tyhjä lukuunottamatta kahta asiaan kuuluvaa lievästi ahdistunutta isää olutlasin taakse piiloutumassa. Tänne ostetaan ladattava kortti ja härvelit maksaa 2,5€ per laaki. Asiasta yksinkertaisen helpon tekee se, että alueelle kävellään portista sisään, käydään laitteessa tai kahdessa ja jatketaan matkaa toisesta portista ulos. Kymmenen minuutin täysillä pomppiminen, juoksentelu ja onnellinen käkätys on juuri riittävästi lapsille eikä liikaa vanhemmille joten puistossa tulee käytyä pari kertaa viikossa.

Ja Juustopää on tietenkin meidän perheen nimi Paavo Pesusienelle. En usko että nuorin edes tunnistaa nimeä Paavo Pesusieni vaikka se on nykyään yksi lasten lemppariohjelmista. Viime talvena Paavo oli espanjankielisen lastenkanavan suosituin ohjelma ja ensimmäisen kerran kun anoppi näki ohjelman, hän pysähtyi ihmettelemään että mikä ih-meen juustopää tuokin nyt sitten on? Tuolloin lapsetkin tutustuivat ensimmäistä kertaa hahmoon, joten siitä tuli meille, sekä lapsille että aikuisille, pysyvästi Juustopää.

 

3. Vesileikit. Otetaan hei kaikki meidän hiekkalelut ja viedään ne suihkuun! Joo! Tai täytetään lavuaari saippuavaahdolla ja leikitään että on myrsky! Hyvä idea! Seuraavaan asuntoon listalla on jo ehdottomasti kylpyamme.

 

4. Karuselli. Täällä on kaksi ihanaa karusellivanhusta, joissa hevosilta on jo maalit kuluneet ja häntäjouhet nyrhiintyneet poikki, mutta jotka silti illasta toiseen sytyttävät kauniit valonsa kun aurinko laskee ja pyörittävät lapsia musiikin soidessa yömyöhälle asti. Jotenkin lapset rakastavat sitä lyhyttä hetkeä omassa pienessä tarumaailmassaan. He valitsevat oman paikkansa karusellin hahmojen joukosta ja pääsevät matkaan satojen valojen valaistessa karusellin, kun sen ulkopuolella on jo pimeää. Lasten unelmoivasta ilmeestä päätellen musiikki lähettää heidät matkalle jonnekin kauas, siihen maailmaan missä kaikki on mahdollista.

 

5. Mijaksen leikkipuisto, aasit ja hevoset. Huimaavat näkymät ja se tunne että on vuorilla, korkeammalla kuin muut. Vuoristokylä on kiehtovan kaunis sekä päivällä että illalla. Kapeat kujat jotka risteilevät ja kiipeävät osittain hyvinkin jyrkästi vuoren rinteellä ovat sokkeloisia ja vähän jännittäviä, niin että kylässä voisi helposti leikkiä merirosvojen valtausta tai isomman mittaluokan kuurupiiloa. Paikallinen leikkipuistokin on isompi ja paremmin varusteltu (niinkun espanjalaiset yleensäkin…) kuin yksikään rantakadun varteen sirotelluista leikkipaikoista. Puutarhan syvät rotkot ja näkymät Fuengirolan kaupunkiin ja merelle saavat jopa lapset hiljaiseksi. Nanosekunnin ajaksi, mutta silti.

Hevoset, aasit ja satunnaiset kissanpennut ovat myös kylän erikoisuuksia ja niistä riittää meillä muisteltavaa ja puhumista useaksi päiväksi.

 

6. Ulkona syöminen. Lapsista on hauska saada itse valita ruokansa, lisäksi useassa paikassa tulee talon puolesta pientä naposteltavaa pöytään alkupalaksi. Tosin myönnettäköön että lapsille luetaan aina supistettu versio ruokalistasta ettei käy niinkuin supermarketin karkkihyllyllä kun saa ottaa ”yhden pienen jutun”. Lapset huomioidaan aina erityisesti, tarjoilijat juttelevat ja ihastelevat varsinkin pieniä lapsia, heidän kanssaan hassutellaan ja annosten jälkeen pöytään saatetaan tuoda tikkarit tai muut pienet huomionosoitukset. Meidän lemppariksi juuri henkilökunnan hyvän palvelun ja huomioinnin vuoksi on noussut meksikolainen ravintola El Paso, jossa lähes jokainen tarjoilija ohimennessään jollain tavalla huomioi lapsia ja aterian päätteeksi ruokailijat saavat kevyet snapsit tai alkoholittomat jälkkärijuomat ”meksikolaisittain”. Ryhmä tarjoilijoita saapuu pöydän ääreen soittaen ja laulaen kovaäänisesti (jep, tänne ei kannata mennä jos kärsii pienimmissäkään määrin julkisen huomion pelosta) ja jokaisen pään päälle laitetaan vuorotellen vanha kuhmuinen kattila jota kopautellaan laulun tahtiin niin että korvissa soi ja lopuksi juoma isketään voimalla pöytään. Ympäristö on niin rento ja iloinen ettei haittaa vaikka ruoka ei yllä ihan gourmet-tasolle. Ihan hyvää meksikolaismättöä kuitenkin.

Huomioitakoon vielä lyhyesti nälkäkatu, sataman kupeesta lähtevä ”pääkatu” muutamine sivukatuineen täynnä ravintoloita ja innokkaita sisäänheittäjiä. Hyviä ja huonoja valintoja, herkullisia elämyksiä ja pettymyksiä, kaikkia saman kadun varrella. Nälkäkadulta ei tarvitse lähteä tyhjin vatsoin, sieltä löytyy varmasti jokaiselle jotain.

 

7. Telkkari. Espanjankielistä lastenohjelmaa 24/7 suoltava taikalaatikko.

 

8. Rantakatu. Jos ei muuta tekemistä juuri sillä hetkellä keksi, aina voi mennä istumaan parvekkeen aurinkotuoliin ja vain katsella eteensä rantakadulle. Kadulla tapahtuu jatkuvasti. Ohi ajaa hevosvaunuja säännöllisin väliajoin (tyttärellä keskeytyy kaikki ruokailusta lempileikkeihin kun kadulta kuuluu kellojen kilkatus ja kavioiden kopse; vessassa käynti on ainoa asia joka tähän asti on voitu jatkaa keskeytyksettä mutta epäilen sen johtuvan siitä että sinne asti ei vaan kuulu vaunujen kolina…), ihmisiä aamusta iltaan tasaisena virtana, taiteilijoita, muusikoita, esiintyjiä, rullaluistelijoita, lapsia, koiria, lintuja, kadulta kuuluu musiikkia, keskustelua, naurua, huutoa, rannalla näkyy uimareita, aaltoja, veneitä, laskuvarjoilijoita, vesiskoottereita, lainelautailijoita… Valikoima on kiitettävän laaja. Pari päivää taaemmin kadulta kuului yhtäkkiä hirmuinen ryskäys. Juha huikkasi työhuoneestaan parvekkeelta että hevonen iski kavionsa edelläajavan auton takalasista sisään. Kaikki selvisivät säikähdyksellä, myös hevonen josta olin eniten huolissaan, mutta kieltämättä olin jo ihmetellytkin kuinka kauan kestää ennen kuin ensimmäinen kolari sattuu. Liikenne on kuitenkin vilkasta ja samalle kapeahkolle ajoväylälle on mahdutettu autot, hevosvaunut, pyöräilijät ja skootterit.

 

9. Ihan vaan kävelyt tai yleensäkin paikasta toiseen liikkuminen. Täällä todellakin tulee käveltyä. Ja jokaisella kävelyreissulla näkee jotain uutta. Usein pysähdellään hetkeksi vastaantulevaan leikkipaikkaan tai hypistellään puiden lehtiä tai pensaiden kukkia. Tai poiketaan tapaksille tai juomaan jotain johonkin nurkkakuppilaan. Tänään käytiin paikallisessa tapasbaarissa jossa viisi mukavan kokoista tapasta ja kaksi pientä olutta kevensi kukkaroa yhteensä reilun vitosen.

Joskus mennään bussilla tai junalla ja ne on nuorimman mielestä ihan kohokohtia! Maisemat vilisee ohitse ja pikkuherra istuu nenä kiinni lasissa.

 

10. Viimeisenä vaan ei vähäisempänä, yhdessäolo. Täällä on enemmän aikaa olla läsnä. Toki Juha on töissä päivät, mutta parvekkeella yhden huikkaamisen päässä. Jos lapselle tulee isiä ikävä, ei tarvitse kun käydä vetäämässä paidan helmasta tai kiivetä syliin. Kun teini tulee koulusta, tupa on täynnä perhettä joka haluaa tietää miten on päivä mennyt. Joka päivä syödään yhdessä pöydän ääressä. Ei kerran vaan useasti. Jutellaan, tehdään asioita yhdessä, nauretaan, halataan ja istutaan kylki kyljessä. Riidellään, kinataan, hohhaillaan, kiukutellaan ja sovitaan. Tämä on nyt sitä kun ollaan läsnä niin täysillä että varmasti välillä ärsyttää. Mutta ei se mitään. Tämä on myös sitä mikä tekee lapsille selväksi että vanhemmat välittävät. Niin paljon että välillä tekis mieli jättää tulematta kotiin (teinimutanttininjakilpikonnan uhkaus kun tuli ukaasi että ensin luetaan kokeeseen ja sitten vasta katsotaan jääkö aikaa peliohjelmoinnille; ärsyttävää kun vanhemmat potkii perseelle että koulu tulee hoidettua silloinkin kun olis kiinnostavampaakin tekemistä).

 

Tarkoituksenani ei siis ollut listata lapsiperheelle hyviä vierailukohteita. Ollaan me käyty Bioparkissa ihastelemassa tiikereitä, apinoita ja muita ötököitä. Aqua parkiin ei viitsitty lähteä kun osa oli kipeänä ja hinta oli niin suolainen meidän koko perheeltä, kuitenkin pienelle lapselle hiekkaranta leluineen ja aaltoineen ajaa saman asian eikä mutanttikaan hihkunut innosta ajatukselle lähteä vesiliukumäkeen. Listasin ihan tavallisia asioita ja tekemisiä, sellaisia mitkä täällä on muodostunut lapsille kivoimmiksi ”kohteiksi” tai aktiviteeteiksi. Ja lähinnä noille pienemmille, koska Teinin lista olisi seuraavanlainen: ykkönen, ”Plääh”; kakkonen, ”No ei TOD, mä vihaan melua ja vilkkuvia valoja, kyllä sä sen tiedät!”; kolmonen, ”Siis joo jos mä saan äiti ampua sua vesipyssyllä”; nelonen, ”Hei äiti et oo tosissas!”(tähän vielä silmien pyörittelyä jo hohhailua); vitonen, ”Joo mut mä en lähe mihkään puutarhaan kävelee tai kattoo hevosii enkä muuallekaan, mä meen kattoo niitä kissoja siks aikaa. Tulkaa hakee mut sit ku mennään syömään.”; kutonen, ”JOO!”; seiska, ”EVVK” (päätyy usein kuitenkin pienten lasten viereen sohvalle vaikkei kukaan dubatuista piirretyistä mitään ymmärräkään); kasi, ”Liikaa meteliä”; ysi, ”Hei onko ihan pakko??? Mä kävelen kouluun ja takas monta kilometriä päivässä mä en jaksa jalat on ihan kipeet”; kymppi, ”Mä sanoin että se oli vaan vitsi. Kukaan ei koskaan ymmärrä mun vitsejä. En mä nyt tietenkään jättäis tulematta, täähän on mun koti!” (ja mielialasta riippuen jurotusta ja mulkoilua tai hellä halaus).

Mä rakastan mun mutanttia.

 

Tänään muuten alkoi talvikausi. Päivällä sitä ei vielä huomannut. Oltiin rannalla, lapset leikkivät vesirajassa kun aallot oli niin isot etten uskaltanut päästää uimaan kauemmas. Päivällä otin kuivumassa olleet pyykit viikkaukseen mutta osa oli yllättäen vielä hiukan kosteita. Normaalisti pyykit kuivuvat muutamassa tunnissa ja nämä oli kuitenkin ripustettu jo eilen illalla. Ajattelin sen kuitenkin johtuvan siitä että Juha tavoilleen uskollisena ripusti pyykit mytyssä narulle. Iltapäivällä meillä kävi vieraita, joiden kanssa juteltiin että kohta alkaa rantakatukin hiljenemään kun turistikausi vetelee viimeisiään.

Asia konkretisoitui hiljalleen kun lähdimme iltakävelylle ja huomasin että karusellin paikalla oli tyhjä kohta. Aurinko ei ollut edes laskenut kun ensimmäistä kertaa kuukauteen huomasin kaipaavani pitkähihaista. Vielä pari päivää sitten en pystynyt t-paitaakaan laittamaan päälle kun hiki tuli jo makuuhuoneesta olohuoneeseen kävellessä.

Myöhempään illalla kun lapset olivat jo unilla, katselin rannalla kävelevää naista lapsineen. Naisella oli toppatakki päällä. Talvi on tulossa.

Oikeasti, lämpömittari parvekkeella näyttää nyt Suomen kesää…

Hetken kaikki on taas uutta. Auringonpaiste, lämmin merivesi. Ihmisvilinä, elämän raikkaus ja vahvuus. Maut, tuoksut ja ihmisten ystävällisyys, elämän helppous joka kietoo pumpuliseen tunteeseen ja antaa kuvitella itsensä kauas arjesta ja vastuusta. Viime reissulla melkein vuosi sitten en ehtinyt kolmessa viikossa ikävöidä Suomea. En oikeastaan muista milloin olisi viimeksi koti-ikävä iskenyt ulkomailla ollessa. Ehkä tällä kertaa elämme kuherruskuukauden yli ja minäkin saan reissuelämästä tarpeekseni.

Nyt aikaa on kulunut neljä viikkoa. Myönnettäköön, että hetkittäin tuntuu siltä että nyt riittää. Tai no, jos kahta kertaa voi kutsua hetkittäin. Ensimmäinen kerta oli juuri ennen kun hellekausi päättyi ja yöt viilenivät sen ratkaisevan kolme astetta. Tuskaisena jatkuvaan hikoiluun ja valvomiseen mietin jonain yönä että ei näin voi jatkua. Mieluummin olisin jo takaisin Suomessa, ihanassa kirpeän kuulaassa syksyssä. Sitten tulikin aamu.

Toisen kerran meinasin luovuttaa viime yönä kun valvoin ja kieriskelin taas sängyssä aamun varhaisina tunteina. Mietin Iltasanomien uutista terrorismista ja siitä että Isis on ottanut tavoitteekseen vallata Andalusian. Kuvittelin mielessäni miten terroristilaumat putputtavat mustaa savua köhivillä kolhiintuneilla veneillään ihanalle lämpimälle hiekkarannallemme ja alkavat räiskiä kalashnikoveillaan umpimähkään. Kissat pakenevat maukuen autojen alle ja joulu on peruttu. Näköjään vanhemmiten vilkas mielikuvitus vaan saa lisää ulottuvuuksia. Suunnittelin varaavani lennot kotimatkalle heti huomenna. Joka tapauksessa, aamu koitti tälläkin kertaa. Ihanan aurinkoinen, lämmin ja värikäs aamu täynnä elämää, kadulta kuuluvaa puheensorinaa ja kahvin tuoksua.

Olen aina omannut vilkkaan mielikuvituksen. Sellaisen joka keksii ominpäiten yksinkertaisista tapahtumista ja tavallisista asioista satuja ja tarinoita, hurjia ja villejä, täysin absurdeja tai ihan pikkuisen hassuja. Riippuen siitä kuinka kauan jaksan siitä kiinnostua. Siksi yöt ovatkin usein täynnä kieppuvia ajatuksia, ideoita ja muistoja jotka kietoutuvat toisiinsa ja pitävät minua unen rajamailla, härnäävät kunnes jossain vaiheessa antavat periksi ja vaivun muutaman tunnin uneen. Kuulun siihen porukkaan kenellä pitäisi aina olla yöpöydällä kynä ja idealehtiö. Ja nuija.

Toisinaan nukun sikeästi koko yön melkein puolillepäivin kun kerään univelkaa. Täällä sillä ei ole niin väliä. Elän oman rytmini mukaan ensimmäistä kertaa ikiaikoihin.

Nyt lapset ovat terveempiä ja päivät alkavat pikkuhiljaa palautua uomiinsa. Aamupäivällä kävin pienten kanssa torilla. Takanamme käveli pariskunta joka naureskeli miten äiti oli laittanut pienen pojan vetämään perässään torikassia (sellaista pyörällistä mummokassia), eihän sillä ole väliä miten hassulta poika näyttää sen kanssa kunhan itse ei tarvitse vetää. Teki mieli käännähtää ja ärähtää onko heillä aavistustakaan miten hankalaa on ohjastaa kahta pientä lasta vilkkaassa liikenteessä ja ihmisvilinässä samalla kun poika ei kirveelläkään suostu irroittamaan otettaan kauppakassin kahvasta koska se antaa hänelle tärkeyden tunteen, ja ettei kyse voisi vähempää olla siitä miten helpolla itse pääsen koska tällainen eteneminen on helvetin paljon hikisempää ja hankalampaa kuin se että saisin itse vetää kassia. Idiootit. Päädyin kysäisemään pojalta hiukan normaalia kovemmalla äänellä että saisinko jo ottaa kassin, johon poika kiljui ”EEEEEEIIIIIII! MINÄ vedän!”. Ei kuulunut enää motkotusta takaa.

Torilta saatiin saaliiksi kymmenisen kiloa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia; avokadoja, mangoja, tomaatteja, salaattia, juuri kypsyneitä kauden ensimmäisiä ihania mandariineja ja rasian mansikoita. Erehdyttiin toisaalta pohjoismaiseen kauppaan torin laidalla, johon sain upotettua melkein puolet enemmän rahaa ostaessani kaksi leipää, neljä purkkia kermaa, meetvurstipaketin ja ensimmäistä kertaa loman aikana irtokarkkeja. Lapset olivat innoissaan karkeista, mutta kotiin päästyä unohtivat heti ne kun iskin pöytään sitruunalla maustetut avokadot, mansikat ja mandariinit.

Iltasella koululla oli vanhempainilta. Puolimatkassa koululle kävellessä rakennuksen seinässä ollut digitaalinen lämpomittari näytti +32 astetta. Samoihin aikoihin huomasin unohtaneeni vesipullon kotiin. Sen mitä lapsilleen muistaa aina teroittaa mieleen, unohtaa todennäköisesti itse varmimmin. Pidä Huolta Nesteytyksestä. Koulun portilla kieleni oli jo liimautunut kuivuudessaan kitalakeen kiinni niin etten saanut mongerrettua heitä vastassa oleville opettajille jotka ohjasivat vanhempia yhteistilaisuuteen. Näin sieluni silmin miten aina vanhempainillassa tarjolla olevassa buffetissa saisin valita kahvin ja teen välillä. Hmm, kuumaa vai vielä kuumempaa?

Onneksi maassa maan tavalla, tarjoiluissa sai valita kylmän pulloveden tai pillimehun välillä.

Silti, ilmastoidussa yhteistilassa vesimuki kädessäni tunsin kun hikipisarat valuivat kylkiäni ja vatsaani pitkin ja katselin edessä istuvien kuivia kainaloita ja kuulaan raikkaita kasvoja samalla kun omani varmasti kiiltelivät hiestä niin että katsojaa häikäisi. Mietin mitä takanani istuvat äidit mahtoivat kuiskutella keskenään hikeä tulvivasta tulokkaasta ja aloin hikoilla vielä vuolaammin. Jossain välissä olkapäälleni tippui tippa, haroin hiuksiani ja ihmettelin mistä ihmeestä se oli voinut tipahtaa. Korvanlehdestä? En kehdannut katsoa kattoon olisiko siellä kosteusvaurio. Todennäköisesti ei, koska rehtori juuri kehui että yhteistila oli saatu valmiiksi vasta viikko takaperin.

Rehtori ja opettajat kertoivat koulun toiminnasta ja oppilashuollosta esimerkillisen yksityiskohtaisesti ja korostivat joka käänteessä koulun matalaa kynnystä puuttua pienimpäänkin huomaamaansa epäoikeudenmukaisuuteen tai opiskeluun liittyvään ongelmaan. Esillä oli myös yhteisöllisyys ja ryhmäytyminen jotka tällaisen sekä pitkäaikaisten että lyhyempään koulussa opiskelevien oppilaiden yhteenliittämisen ja ystävystymisen kannalta ovat ymmärrettävästi haasteellisempia kuin normaalissa suomalaisessa koulussa. Toisaalta koulun tiiviisti järjestämät useat retket ja teemapäivät luovat ainakin hyvän pohjan ja helpottavat lasten kynnystä tutustua toisiinsa, mistä olen alusta alkaen ollut hyvin tyytyväinen.

Yhteistilaisuuden päätyttyä kipitin hikiset housut takamukseen liimautuneina luokanvalvojan perässä teinimutantin kotiluokkaan, jossa viimein olokin helpottui kun ympärillä olevat ihmiset vähenivät. Olen aina kokenut haastavaksi uusien ihmisten kohtaamisen -varsinkin tällaisten laumautuneiden kuten Espanjassa pitkään keskenään asuneen suomalaisen yhteisön- vaikka jatkuvasti sellaisiin jostain syystä päädynkin, eikä tilannetta helpota se että ulkonäkö poikkeaa valtaväestöstä. Viimeinen niitti oli, kun opettaja tunnusti pitävänsä ensimmäistä vanhempainiltaa ikinä ja koska hänellä ei ollut omia lapsiakaan, tämä oli hänelle täysin upouusi tilanne. Minähän olen vanha konkari kun olen sentään istunut läpi ainakin reilun kymmenkunta vanhempainiltaa, vanhempainvartit ja kehityskeskustelut kaupan päälle! Hiukan itseluottamusta nauttineena oli helpompi osallistua keskusteluun ja naureskella muiden vanhempien kertomuksille ja muistoille omista kouluajoistaan. Kokonaisuudessaan sekä koulusta että opettajista jäi mukava ja välittävä tunne ja lähdin kotiin helpottuneena sekä hyvilläni siitä että teini on hyvissä käsissä.

Illalla pienet lapset peiteltyäni sänkyyn saimme viettää teinin kanssa hetken laatuaikaa kahdestaan. Kaivoin irtokarkit jemmakaapista ja teini katsoi paperipussia kuin isompaakin ihmettä. Vuoroin pussin sisältöä ja vuoroin minua toljottaen silmät ihastuksesta ymmyrkäisinä ihmetteli että saako noita täältäkin…? Istuttiin sohvalla, napsittiin nameja ja katsottiin kaksi jaksoa lempisarjaamme Rillit huurussa. Täydellinen päätös ihan mukavalle päivälle. Ei uimarantaa, ei ravintolaillallisia, vaan ihan tavallista yhdessäoloa. Sitä mitä varten tänne tultiin.

Nykyään jokainen herääminen aamulla on jännittävä. Toivon ja ihan hiukkasen jopa uskon että Tänään on Se Päivä, kun joku näistä sairastavista jäsenistäni voi paremmin.

Tänään ei ollut Se Päivä. Aamulla minut herätti sohvalta kaksi korvakipuaan nyyhkivää pientä lasta. Sohvalta siksi, että se on ainoa paikka jossa saan edes hetken levättyä. Viime iltana yritin kyllä pitkästä aikaa päästä nukkumaan omaan sänkyyn, mutta Juhan hakkaava yskä pakotti siirtymään sohvalle. Kolmen aikaan yöllä Juha nousi keittämään itselleen teetä, ja siirryin teinimutantin huoneeseen toiseen päähän huoneistoa. Josta siirryin neljän aikaan takaisin sohvalle koska mutantin huoneessa oli liian kuuma. Kahdeksan aikaan aamulla oli aika nousta lääkitsemään ensimmäisiä potilaita. Isoin potilas nukkuu onneksi vielä.

Pienet lapset sekä Juha ovat olleet kohta viikon kuumeessa ja kärsineet erinäisistä epämiellyttävistä liitännäisoireista. Kurkkukivusta, päänsärystä ja huonovointisuudesta. Kahdella pienimmällä on korvakipua, ja Juhalla ja tyttärellä silmätulehdus. Lääkäri on kutsuttu paikalle kahdesti, ensin korkean kuumeen, päänsäryn ja sitkeän yskän vuoksi, ja heti seuraavana päivänä tarkistamaan punasilmäiset. Onneksi on vakuutus. Leppoisa suomalainen lääkärimme on paikalla tunnissa. Tutkii, kirjoittaa tarvittavat reseptit , juo lasillisen jäämehua ja seurustelee hetken. Meidän teinipojat on rinnakkaisluokalla samassa koulussa.

Vuorokaudet ovat menettäneet rytminsä. Tai saaneet uuden, epäsäännöllisen. Juha yskä pitää hereillä aamun pikkutunneille, lapset puolestaan heräävät aikaisin. Väliin jää minulle pari tuntia tehokasta lepoaikaa. Koska olen herkkäuninen ja onneton nukkumaan päiväunia, yritän saada päivääni mahdutettua omia mukavia hetkiä, jotka auttavat jaksamaan. Eilen kävin lasten päiväuniaikaan kirpputorilla etsimässä teinimutantille pyörää ja pikkulapsille kirjoja ja päädyin ostamaan kalliit bikinit rantakadulta. Iltapäivällä kävin yksin rannalla lekottelemassa ja lukemassa kirjaa. Kun pienet lapset oli tainnutettu yöpuulle, sekoitin kannullisen sangriaa ja istuin parvekkeella ihailemassa upeaa täysikuuta ja kuuntelemassa kadun toisella puolella esiintyvää  muusikkopariskuntaa jotka soittivat ja lauloivat vanhoja kappaleita. Abbaa, Queenia, musiikkia jota olen lapsena kuunnellut rätiseviltä lp-levyiltä. Maailman kauneinta musiikkia, sellaista jolla on sielu. Ainakin puolen sangria-kannullisen jälkeen.

Me ei teinin kanssa olla kipeitä. Tai ainakin taistellaan tehokkaasti sairastumista vastaan. Teinillä on aina ollut huippuhyvä vastustuskyky ja minä en vain suostu sairastumaan. Ainakaan vielä, kun muut ovat kipeitä ja jonkun täytyy heitä hoitaa.

Onneksi ollaan täällä. Ei tarvitse jonottaa tuntitolkulla päivystykseen tai kuunnella arvauskeskuksen väsynyttä ja ylityöllistettyä lääkäriä joka tutkimatta sen kummemmin kirjoittaa muutamaa eri särkylääkettä ja antibioottireseptin varuille. Meillä kasvaa parvekkeella salviaa kurkkukipuun ja lääkeaaloeta pikkuhaavoihin ja palovammoihin, kaapista löytyy hunajaa yskään ja valkosipulia antibiootiksi ja korvasupoksi. Lääkäri oli tyytyväinen näistä käytetyistä pehmeistä keinoista, joille arvauskeskuksessa todennäköisimmin olisi tuhahdettu halveksivasti. Muuten nuo hoitokeinot olisivat varmaan riittäneetkin, mutta oireet ovat ajoittain niin voimakkaat että tuntuu kurjalta itkettää lapsia turhaan eikä Juhan yskäkään enää talttunut timjamisitruunahunajalla. Kun luonnonlääkkeet eivät enää auta, apteekista löytyy troppeja joka lähtöön. Espanjalaiset vannovat flunssalääkkeen nimeen, jossa on sekä kuumetta alentavaa että yskänärsytystä lievittävää lääkettä samassa kapselissa. Suomessa tällainen lääkkeiden yhdistely on kielletty ja potilaan on ostettava kumpaakin erikseen.

Vaikka on uuvuttavaa kaikkineen kun keho yrittää sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin, puitteet ovat silti kiitettävät. Sitkeä sairastaminenkin loppuu jossain vaiheessa. Nyt on olosuhteiden pakosta rauhallisempi kausi uusien kokemusten hankkimiseen. Sillä välin kulutan aikaani ja ylimääräistä energiaani hoivaamisen ja lepoyritysten välissä seuraavan matkan suunnitteluun. Teinikin pääsee tänään kylille, luokkakavereidensa kanssa illanviettoon paikalliselle nuorisotilalle. Kyllähän tämä tästä.

 

Tasan kaksi viikkoa tänne saapumisen jälkeen ymmärrän ehkä vihdoin missä olen. Kun kävelen kotona paljain jaloin viileällä laattalattialla, ulkona vielä lähes 30 astetta -keskellä yötä, lääkitsemässä flunssaista perhettäni. Sekoittelen keittiössä timjami-sitruunahunajaa kun yskänlääke on loppu. Kuuntelen samalla ulkoa kuuluvaa ohiajavien autojen ja skoottereiden hurinaa, kadulla kävelevien ihmisten ajoittaista puheensorinaa. Kastelen vielä parvekkeen kasvit ja kaadan itselleni lasin viiniä.

Kaksi vuotta sitten isun kuistilta tähän hetkeen on ihmisikä, ja silti yksi kärpäsen pieru. Hetken mielijohteesta lyötiin Juhan kanssa kättä päälle ja hetkeäkään ei kumpikaan ole edes miettinyt perääntyvänsä sopimuksesta. Alusta asti tämä on ollut meille kummallekin kantava voima, se minkä avulla on jaksettu raahautua vielä se seuraava viikko, päivä tai hetki.

Olen vuosien varrella oppinut elämään hetkessä, ehkä väkisin koska terveydelliset syyt ovat sitä ajoittain vaatineet. Silti se on yksi tärkeimmistä asioista mitä olen omalla elämänpolullani sisäistänyt. Se antaa aikaa sopeutua isoihin muutoksiin ja aikaa ymmärtää tapahtuneita asioita, ja samalla keskittää voimavarat kulloinkin meneillään olevaan tapahtumaan. Joskus, kuten nyt, on tarve istahtaa alas ja katsoa sekä taakse- että eteenpäin, paikannallistaa itsensä ajan ja tapahtumien janassa ihan vaan nähdäkseen miten oman elämän säikeet ovat kietoutuneet toisiinsa saadakseen aikaan tämän hetken.

Uskoin tähän alusta asti vaikka tiesin että toteuttaminen vaatii uhrautumista ja tärkeistä asioista luopumista jokaiselta perheenjäseneltä. Teinimutantin kohdalla jännitti eniten, koska ikä on hyvin herkkä muutoksille. Nyt, jo kahden viikon jälkeen, voin varovaisen helpottuneena todeta että taisi olla kaiken vaivan arvoista. Se ilo ja odotus millä hän aamulla ovesta painelee ulos, ja hymy jonka saan hänen koulusta palatessaan, on paras palkinto niistä harmin ja pelon kyyneleistä mitä tämän muutoksen eteen on vuodatettu.

Eikä me tähän oltais pystytty ilman kannustusta, tukea ja apua. Meillä onkin valehtelematta ja yhtään liioittelematta koko universumin arvokkain, upein ja rakkain tukiverkosto jota ilman me ei oltaisi tähän pystytty. Mutta nyt me ihan aikuisten oikeasti ollaan täällä. Hidas, mutta sitäkin voimakkaampi sytytys. Kiitos.

Nuorin on jo pitkään kärkkynyt vuorille. Majesteetillisen komeana kaupungin takana kohoavat vuoret on kiehtova näky varsinkin sumuisena päivänä kun vuoren huippu peittyy ohuen harson taa. Tämän viikon ainoana perheen yhteisenä vapaailtana (koulun ryhmäytymispäivä lauantaina typisti viikonlopun puoleen) vietiin lapset lupauksen mukaisesti Mijakseen, vuoristokylään puoliväliin rinnettä.

Bussimatka keskustasta oli nuorimmalle melkein suurempi ilon ja onnen aihe kuin viikon ajan kinuttu vuorille pääsy. Vartin matkan jälkeen jalkauduimme kylään, ja ihmettelimme hiukan jo silloin useita paikalla partioivia poliiseja. Syy selvisi hetken kuluttua kun kauempaa alkoi kantautumaan kovaäänistä musiikkia ja kaduilla näkyi perinteisissä flamenco-hameissaan juoksentelevia tyttöjä ja arvokkaammin kulkevia naisia ja miehiä juhlatunnelmissa. Kylän keskustaan oli pystytetty tivolin ja markkinoiden yhdistelmä, kymmeniä herkku- ja lelukojuja ja pauhaavan tärykalvoja koettelevan musiikin ja vilkkuvien valojen keskellä kolisevia ja rämiseviä tivolivehkeitä pomppulinnasta törmäilyautoihin. Olimme valinneet vuoristopäiväksi sattumoisin Feria de Mijaksen, viikon kestävän kyläjuhlan pääpäivän, jolloin juhlat olivat kuumimmillaan ja ilo ylimmillään. Koko kylä kuhisi kuin muurahaispesä kevään ensimmäisenä aurinkoisena päivänä tarjoten kaikille mahdollisille aisteille yliannoksen kaikkea.

Mijaksen kylä on valkoisista taloista koostuva rypäs jossa kapeat kulkuväylät risteilevät ja joka toisessa risteyksessä on pieni aukio, jossa kukkivien puiden siimeksessä on suihkulähteen kupeessa kuppila tai pari missä voi nauttia tapaksia ja palan painikkeeksi lasin viiniä. Kylä on turistien suosiossa mutta säilyttänyt silti kauniilla tavalla alkuperäisen viehkeän autenttisuudensa. Pikkukatuja reunustavien talojen valkoisiin seiniin on kiinnitetty satoja siniseksi maalattuja ruukkuja joissa kukkivat tulenpunaiset pelargoniat ja verbenat kymmenissä eri väreissä. Mijaksessa törmää juuri sellaisiin matkatoimistojen mainoksissa ja elämänviisauksien taustakuvina käytettyihin maisemiin joissa näkee koukeroisia takorautaisia tuoleja ja pikkupöytiä hohtavan valkoisiksi kalkittujen talojen reunustoilla kukkien ympäröimänä.

Mijaksesta löytyy myös vuoren sisälle louhittu ikivanha kappeli.

Perimätiedon mukaan 1500-luvulla kaksi pikkupoikaa huomasivat kauniin kyyhkyn istuvan kallionjärkäleen päällä samassa kohdassa, päivä toisensa jälkeen. Toisen pojan isä oli muurari, ja kun poika kertoi tästä isälleen, hän tutki kalliota tarkemmin ja huomasi järkäleen olevan ontto. Muurari louhi tietä syvemmälle ja löysi kallion sisältä uskonnollisia esineitä ja kuvan neitsyestä. Neitsyt oli käskenyt muuraria rakentamaan paikalle kappelin, ja niin muurari rakensi Mijaksen neitsyen kappelin joka valmistui vuonna 1548.

Sisällä kappelissa on hämärää ja mukavan viileää jopa kuumimpina hellepäivinä ja Mijaksen neitsyen kuva on kappelissa esillä edelleen. Vaikka en itse ole kristitty, tuo paikka on aina herättänyt sisälläni kunnioittavan, jopa lievästi hartaan tunteen. Tällä kerralla alttari oli upotettu keskelle valtavaa kukkamerta joka tuoksui huumaavana ja raskaana verhona pikkukappelin kaukaisimmassa nurkassa asti. Mikä ei siis sinänsä ole saavutus, koska kappeliin mahtuu parisenkymmentä ihmistä penkeille istumaan ja sivuhuone, jossa on esillä vanhoja kristillisiä esineitä ja uskonnollisia pukuja, on kymmenen neliötä – hyvällä tahdolla mitattuna. Neitsyen kappeli on yksi seudun suosituimmista hääpaikoista ja tälläkin kertaa kukat olivat saaneet toimia juuri päättyneen hääseremonian taustana.

Jatkaessamme matkaa tiemme katkaisi ryhmä hevosia juhlapukuisine caballeroineen jotka tarjosivat vaikuttavia näytöksiä koulutetuilla ratsuillaan turisteille ja paikallisille lapsille. Yksi ratsastajista oli sattumoisin suomalainen nainen, jonka kanssa jäimme hetkeksi juttelemaan ja keskimmäisemme, varsinainen hevostyttö, pääsi silittämään kaunista pehmeäturkkista tammaa. Saimme myös yhteystiedot naisen omistamalle tallille jossa pääsisimme tutustumaan hevosiin ja tytär kovasti odottamalleen ratsastukselle kunhan ilmat vähän viilenevät. Tytölle tuo lyhyt pysähdys oli päivän vaikuttavin kohta ja silmät innosta kiiltäen jatkettiin matkaa sokkeloisia katuja pitkin puutarhalle.

Mijaksen kylän reunamilla kulkee jyrkänteen päälle rakennettu kaunis puutarha, josta löytää paikalle tuotuja puita ja pensaita joka mantereelta, kaukaa etelä-Afrikasta, pohjois-Amerikasta ja Aasiasta saakka. Vaikka olen kiertänyt tuon saman reitin läpi jo monta kertaa, joka kerta on silti ollut erilainen riippuen siitä mitkä kukat ja puut milloinkin kukkivat. Samalla puutarhaa kiertävältä polulta avautuu maisemat merelle ja Fuengirolan kaupungin ylle. Täysin kirkkaalla päivällä voi nähdä Marokon rantaviivan siintävän kaukaisuudessa. Varsinkin illalla pimeän jo laskeuduttua kymmenen tuhannet tähtinä loistavat kaupungin valot on vaikuttava näky. Pysähdyimme kävelyreissulla useampaan otteeseen nojaamaan puutarhaa kiertävään kaiteeseen ja unelmoimaan omasta pienestä haciendasta jossain vuorenrinteen suojaisessa kainalokuopassa. Mijaksen kylä on ehdottomasti yksi kauneimmista paikoista tällä seudulla.

Olin luvannut lapsille hetken puutarhan viereisessä leikkipuistossa, mutta kun pääsimme kävelyreitin loppupäähän, oli meitä vastassa taas uusi Feria-alue. Tällä kertaa aikuisten huvipuisto, ilmeisesti suosittu espanjalainen yhtye soittamassa puistoon rakennetussa juhlakatoksessa ja satoja tanssivia ja nauravia ihmisiä juhla-asuissaan, miehet tanssimassa keskenään flamencoa pienissä ryhmissä nauraen otsa hikikarpaloissa ja naiset lavan edessä hulmuavan värikkäissä hameissaan viuhkoineen. Joka puolella voi aistia valloilleen päästetyn estottoman riemun ja yhdessäolon juhlan. Oli kuin olisimme sukeltaneet tuohon ilosta kuplivaan juhlivaan massaan jonka rytmiin ja tunnelmaan olisi voinut hukkua, mutta käsivarressa roikkuva lapsi sai pidettyä huomioni olennaisessa ja sain luotsattua meidät juhla-alueen läpi leikkipaikalle. Teinikin sai reissun ehkä omana kohokohtanaan tehdä tuttavuutta leikkipaikan viereisestä istutusalueesta pensaiden alta arasti esiin luikuilevien kissanpentujen kanssa.

Päivällä kylän aukion suihkulähteellä nautituista tapaksista ja pirtelöistä saatu energia oli jo kulutettu kävellessä kylällä ja juostessa leikkipuistossa joten päädyimme vielä pitsalle jyrkänteen reunalle rakennettuun ravintolaan josta oli suora panoraamanäkymä meren rantaan ja Fuengirolan maanpäälliseen tähtirykelmään.

Kotimatkalla bussissa oli Ferioiden vuoksi ruuhkaa, mutta onnistuimme löytämään istumapaikat vaikka lauma saikin jakaantua kahteen. Pienemmät huusivat kirkkaalla äänellään toisilleen eri puolille bussia kummalla oli mikäkin korva lukossa ja milloin toinen aukesi ja meni ehkä uudestaan lukkoon. Korkeuseroa kertyy kuitenkin 400m Fuengirolaan nähden ja vauhti on bussilla reipas alaspäin tullessa. Kotiin päästyä koko porukka oli aivan kuitti, pienet lapset ja minä luovutimme ja laahustimme suoraan sänkyyn vaikka kello ei ollut yhtätoistakaan ja paikallinen lauantai-ilta vasta aluillaan. Juha ja teinimutantti viihdyttivät itseään vielä hetken Haluatko miljonääriksi-sarjan tuoreimmalla jaksolla ja minä vaivuin uupuneeseen horrokseen jossain välissä Jaajon vitsikkäitä kommentteja.

Arki.

Koulu on alkanut, Juha on töissä, astianpesukone on rikki.

 

Tiesin että samat ärsytykset ja riidanpoikaset seuraavat paikasta toiseen. Aikanaan jo sen opin että ihmisten välisiä ruttuja ei saa suoristettua vetämällä väliin kilometrejä eikä parisuhdeongelmat ole paikkasidonnaisia. Muistaakseni me jopa välivuotta suunnitellessa sivuttiin asiaa jonkun erimielisyyden selvittelyn yhteydessä.

Tällaisella porukalla ei kuherruskuukausi kestä montaakaan päivää vaan arki soluttautuu päiviin nopeasti kuin muste vesilasiin riippumatta siitä kuinka erilaiseen ympäristöön yrittää karata. Ensin se tuntuu ärsyttävältä mutta kun sitä jää ajattelemaan tarkemmin, on oikeastaan helpottavaa että tutut tunteet ja ongelmakohdat löytävät tiensä luoksemme matkustetusta välimatkasta huolimatta. Uudessa ympäristössä samoihin vanhoihin ongelmiin löytää erilaisia lähestymistapoja.

Otetaan esimerkiksi oma suhtautumiseni kotitöihin.

En ole koskaan ollut varsinainen siisteysintoilija tai saanut tyydytystä hyvin hoidetuista kotitöistä (äiti! Sun nauru kuuluu tänne asti!) toisin kuin anoppini, jonka tullessa meille talo hohtaa puhtautta ja kaikki tavarat ja vaatteet maagisesti löytyvät omilta paikoiltaan. Silmiä häikäisevän kiiltävä tiskiallas on tyhjä astioista ja ppesukoneen kylkeen kasvanut vaatevuori kutistuu vääjäämättä kunnes jäljellä on enää sen syövereistä löytynyt surullinen, yksinäinen, tyhjä pyykkikori. Sen lisäksi pakastin on täynnä pullaa, leipää ja kaakkuja, vehnällä ja ilman tai tarvittaessa ilman maitoa riippuen kunkin perheenjäsenen sen hetkisistä ruokatottumuksista (tai tottumattomuuksista). Ja lämmin ruoka pöydässä ajallaan; asioita jotka koen itselleni yhtä tavoittamattomaksi saavutukseksi kuin syvänmeren kalalle päästä syömään banaania jugurtilla Intian Chaporan pieneen tienvierikuppilaan. Silti lattialla sikin sokin lojuvat vaatteet ja lelut ovat kuin roskia silmissäni ja petaamattomat sängyt ja astiat ympäri taloa nostavat niskavilloihin sähkönkipinöitä. Olen huomannut nalkuttavani edellä mainituista puutteista muille perheenjäsenille surutta vaikka itse sorrun ihan samaan. Pidän lieventävänä asianhaarana kylläkin sitä että päävastuu kodin ja perheen huollosta on silti minulla ja kaikenlainen huolimattomuus ja piittaamattomuus tietää lisätöitä jo valmiiksi loputtomaan työlistaani.

Kun olimme kumpikin ulkopuolisella töissä, ymmärsin helpommin väsynyttä puolisoani kun olin itsekin elävä raato työpäivän päätteeksi. Usein se oli Juha, joka nousi sohvalta lasten jotain vaatiessa, kun itselläni energiaa riitti ehkä juuri ja juuri hitusen kääntämään katsetta äänen suuntaan. Tietenkin raskas fyysinen työ vaati veronsa, mutta opin kunnioittamaan Juhan osallistumista tuolloin ihan eri tavalla. Nyt kun Juhankin työ on pelkästään tietokoneella istumista Espanjan auringon lämmössä, on etsittävä uusia näkökantoja sen ymmärtämiseen ettei hän lähellä olostaan huolimatta osallistu perheen arkipäivään muutoin kun vierailemalla lounaspöydässä ja silloinkin pikaisesti hotkien. Illat on pyhitetty yhdessäololle, mikä tarkoittaa sitä että olen käytännössä takaisin kotiäidin roolissa. Siinä samassa jota pakenin töihin kun pääkoppa alkoi rakoilemaan pienten sisäisten maanjäristysten seurauksena.

Koska, kuten sanoin, ympäristö ei muuta ihmisen sisäistä suhtautumistapaa ongelmiinsa kuin tietyissä rajatapauksissa (auringonvalon määrä ja kirkkaus auttaa ehkä estämään valottomaan aikaan helposti iskevää alakuloisuutta), mutta ympäristön vaihdos voi auttaa pääsemään ongelmaan käsiksi uudesta suunnasta.

Kuten tämä ongelmani kotitalouskoneudesta. Paikallisissa naisissa on iso osa kotiäitejä, kuten myös tänne muuttaneissa ulkomaalaisissa perheissä. Ehkä hekään eivät ole syntyneet siihen rooliin vaan oppineet ja kasvaneet tilanteen niin vaatiessa. Rannalla seurasin tänään pitkään perhettä, jossa espanjalainen äiti oli yksin kolmen lapsen kanssa. Lapset olivat iloisia, rakensivat riemuissaan hiekkalinnakaupunkia ja äiti sileäotsainen, rauhallinen ja kärsivällinen jopa silloin kun oli lähdön aika ja nuorin eksyi kerran toisensa jälkeen uudestaan kahlaamaan mereen. Itse ärsytystäni valitin teinille jostain tyhjänpäiväisestä asiasta samalla kun nuorimmainen kärtti pallonheittelyseuraa ja keskimmäinen lillui meressä, lähes huolestuttavan syvällä, uimarenkaan kanssa. Stressasin, ahdistuin ja ärsyynnyin samaan aikaan ja huomasin sen olevan itselleni tuttu tunneskaala. Koin niin selkeän eron energioissamme espanjalaisen äidin kanssa että alkoi hävettämään.

Lapset ovat muutenkin täällä ilosta kirkuvia ja innokkaan sosiaalisia, kun Suomessa on totuttu hyssyttelemään kovia ääniä ja vaatimaan vakavuutta ja vastuun kantamista jo nuorella iällä. Suomessa äidit hoputetaan töihin melkein synnytyspöydältä noustessa kun lapsen napanuora on vielä katkaisematta. Korostetaan yksilön vastuuta yhteiskunnasta ja sen kehityksen turvaamisesta jolloin luodaan sisäinen tarve tulla hyväksytyksi yhteisön jäseneksi asettamalla työ ja yhteiskunnallisen aseman turvaaminen jalustalle. Lapset yrittävät kurkkia jalustan varjoista vanhempaansa ja oirehtivat vanhempien läsnäolottomuutta jatkuvasti korostetummin. Omassa nuoruudessani saatettiin juoda muutama kalja viikonloppuna, joskus jopa pöllittiin viskipullo vanhempien kaapista ja kärsittiin seuraavan päivän krapulaa ja kotiarestia kun nykynuoret hankkivat itsensä jatkuvalle mielialalääkitykselle jo varhaisessa teini-iässä. Käsittääkseni tämä ei ole yhtä laaja ongelma välimeren maissa.

Läsnäolo lapselle on kallein lahja minkä aikuinen voi jälkikasvulleen antaa. Jotain hyvää kotiäitiydessäkin siis on, vaikka meidät kasvatetaan helposti ajattelemaan että kotiäitiys on laiskuutta ja yhteiskunnan siivellä elämistä. Jatkuva vastaan potkimiseni oman kunniani säilyttämiseksi ei ehkä auta ketään kun toisaalta oman nykyisen statuksen hyväksyminen antaa rauhan sekä itselle että läheisille. Vertaistuen kohtaaminen kaupassa, ravintoloissa, kadulla ja rannalla auttaa. Käytävässä kaikui toissailtana lasten villi huutotappelu ja väsyneen äidin ärjähdys joka ei kuulunutkaan meidän asunnostamme! Aina ei tarvitse siis jaksaa. Kadulla tuli vastaan perhe jossa äiti kantoi vuolaasti hikoillen raskaita kauppakasseja ja paimensi samalla uupuneena lapsiaan pysymään jalkakäytävällä ja olemaan törmäämättä vastaankulkijoihin… Okei, silloin kyllä huomasin katsovani omaa kuvajaistani kiinankaupan ikkunasta.

Joka tapauksessa, vaikka täällä naiset ovat ilmiselvästi perinteisempään naisen rooliin tottuneita ja vaikka minusta ei sellaista tule uudelleenohjelmoimallakaan koska komponenttini on valmistettu ja hiottu huippuunsa tasa-arvoisen kulttuurin kehdossa, voin silti kokea päivän työni arvokkaaksi ja tärkeäksi kun katson hymyileviä ja tyytyväisiä lapsiani (yleensä se viimeinen hetki ennen nukahtamista). Eikä minuuteni kärsi jos huomaan olevani ylpeä urhealla työllä saavuttamastani kodin hetkellisestä siisteydestä ja järjestyksestä vaikka en orjuuttanutkaan muita hoitamaan osaansa.

Olen siis kotiäiti. Ja ajoittain ylpeä siitä. Edistystä.

Seuraavaksi pureudun johonkin muuhun ongelmaani, koska nyt minulla on siihen aikaa. Aikaa ajatella lapsiani ja puolisoani, sukulaisiani ja ystäviäni. Parantaa tapojani ja kitkeä huonoja tottumuksiani ja ajatuskaavojani siinä missä laittaa uusia, parempia, itämään. Ei ehkä tänään, koska on jo myöhä, mutta mañana. Askel, pienikin, kerrallaan oikeaan suuntaan on suurempi saavutus kuin paikallaan pysyminen ja kaksin verroin matkaa verrattuna väärään suuntaan jatkamiseen.

Kuumuus luo jännitteitä.

Ei se kyllä ehkä ollut se sana mitä yritin muistella. Mutta jotain sinnepäin. Kuumuus on höyrystänyt pääkopan niin että aivolohkojen toimintakyky on minimissään. Keksin nimittäin taannoin omasta mielestäni hyvin kuvaavan lauseen siitä miten jatkuva helle vaikuttaa parisuhteen (pikkulapsiperheen jo muutenkin elähtäneeseen) joustavuuteen ja kärsivällisyyteen, ja samalla kuitenkin välimerellinen ilmasto luo jännittäviä uusia mahdollisuuksia arjen pyörittämiseen. Niin, ja oli teinilläkin eilen hikisen jännittävä päivä.
Eilen nimittäin oli yksi kesän kuumimmista päivistä. Täällä on lämpömittarit tehty kestämään, Suomessa olisi parvekkeelta kuulunut iloinen poksahdus jo reippaasti ennen puoltapäivää.

Aamu sentään oli siedettävä, aurinko vasta teki nousuaan kun lähdimme koulutietä tarpomaan kohti los Pacosin Suomalaista koulua. Meiltä kävelee keskivauhtia madellen koululle vajaan puoli tuntia, matkaa kertyy puolitoista kilometriä.

Olimme sovitusti puoli yhdeksältä kansliassa ilmoittautumassa, josta pääsimme pikaiselle tutustumiskierrokselle sokkeloiseen, kolmikerroksiseen kouluun. Menetin suuntavaistoni ensimmäisen käännöksen jälkeen. Samalla saimme tiivistetyn informaatiopaketin koulun toiminnasta ja eri toimipisteiden sijainnista, jonka teini sujuvasti hymyillen ja nyökkäillen otti vastaan ja samalla teflonsisusteiset kuuloelimet suolsivat lauseet pureskelemattomina ulos toisesta korvasta. Samat asiat olin kyllä itsekin jo netistä lukenut, mutta opin myös jotain uutta kun kiersimme pikaisesti ruokalan kautta. Pöydillä oli kasoittain tuoreita vihanneksia, juureksia, hedelmiä ja muita ruokatarvikkeita ja keittiön henkilökunta oli työn touhussa avokeittiössä. Kanslisti selitti kuinka koulussa tehdään kaikki alusta asti itse, edes säilykkeitä ei käytetä. Raaka-aineista lähtevä tuoksu oli täyteläinen ja aito, ja toi käsivarsiin kylmät väreet ja palan kurkkuun. Lapseni saisi vihdoin myös koulussa ihan oikeaa, terveellistä ja monipuolista ruokaa!

Kävellessäni alas katua kotiin päin mietin että tässä vaiheessa kuuluisi kai tehdä Facebookkiin päivitys kuinka on haikea olo kun esikoinen siirtyy yläasteelle. Mutta kun ei mulla ole, ei ollenkaan. Olen onnellinen siitä että meidän oma teinimutanttininjakilpikonna on aloittanut uuden luvun elämässään, sellaisen joka tulee muuttamaan ja vahvistamaan hänen itsetuntoaan sekä maailmankatsomustaan peruuttamattomasti.

 

Kotimatkalla ostin itselleni junakadun pienestä kukkaputiikista ison laatikollisen ruukkukukkia ja viherkasveja parvekkeelle. Sain pitkiä katseita, sekä kummastelevia että huvittuneita, kun hikipäissäni kannoin tupaten täynnä olevaa kerroksittain pakattua kasvilaatikkoa ja jouduin välillä arpomaan missä kohtaa kulki jalkakäytävä kun tuuheat lehvästöt estivät näkyvyyden.

Toistin saman tänään, kun torilta palatessa toin kotiin toisen lastillisen kasveja joihin lukeutui muun muassa toista metriä korkea palmu, ihmepensas ja orkidea. Kun lasten nukkuessa päiväuniaan vaihdoin kasveja isompiin ruukkuihin ja sisustin parveketta, mietin miten paljon mukavampaa on tehdä asioita omasta halustaan sen sijaan että tekee niitä työkseen.

Huomasin parin viime vuoden aikana kuinka puutarhaan ja kasveihin aina palanut innostus on alkanut hiipumaan, oma piha ei oikeastaan jaksa kovin kiinnostaa kun ei sitä työltään ehdi koskaan hoitaa. Suunnitelmat oman taimiston perustamiseksi tuntuivat kaukaisilta eikä keväällä sormia enää syyhyttänyt päästä idättämään ja kasvattamaan uutta elämää. Laitoin alulle muutamat tomaatintaimet, tottumuksesta. Nyt kun istun parvekkeellamme viherkasvien, kukkien ja yrttien ympäröimänä, huomaan että yhteys on edelleen olemassa ja voin paremmin ja saan kasveistani energiaa.

 

Kuten olin aloittamassa ennen sivuraiteille harhautumista, helle on päässyt nahkamme alle. Ymmärrän nyt miksi espanjalaisia kuvaillaan impulsiiviseksi, äänekkääksi ja räiskähteleväksi kansaksi. Ainakin meillä kärsivällisyys joutuu koetukselle kun elimistö käy muutenkin ylikierroksilla ja kaikki mikä vaatii huomiota tai edes lievää keskittymistä, aiheuttaa ylikuormittumisen. Lapset ovat luonnollisestikin kuumuudesta ärsyyntyneitä ja huonotuulisia eikä puolisolle vaan riitä sympatiaa, hellyydestä puhumattakaan. Ihokosketus pahentaa kuumuuden tunnetta ja sulkee viimeisetkin mahdollisesti vielä hengittävät ihohuokoset. Olen monesti kuluneiden päivien aikana ajatuksissani pyöritellyt silmiäni sille oletukselle että helle herättäisi ihmisissä eläimellisiä seksihaluja. Tunnistan kyllä todellakin itsessäni heräävän leijonan mutta kyllä se karjuu jotain ihan muuta kun seksiä. Muistilappuun: seuraavaan asuntoon ilmastointi.
Nyt kun aurinko vihdoin on käymässä vuorten taa ja rantakadun elämä alkaa vilkastumaan iltaa kohden, alkavat tulitaiteilijat ja muusikot jokailtaisen kierroksensa. Rannalla on ihmisiä pimeän tuloon saakka, lapsiperheet jo valmistautuvat illalliselle lähtöön. Samaan aikaan meillä lapset valmistautuvat yöpuulle enkä vieläkään ole ratkaissut arvoitusta siitä milloin espanjalaiset lapset nukkuvat. Kyllä meilläkin vietetään siestaa mutta näistä Duracell-pupuista virta loppuu reilusti ennen iltakymmentä, kun paikalliset ovat vasta pääsemässä vauhtiin.

Ja miksi me sitten tänne tultiin tähän aikaan kun pitää vaan valittaa kuinka kuuma täällä on? Mä aina olen sanonut kuinka olen sellainen vilukissa. Meillä pidetään pitkiä kalsareita juhannnukseen ja otetaan uudelleen käyttöön elokuun lopussa. Ja sadepäivinä. Ja jos lämpötila laskee alle viidentoista. Villasukat, sama juttu. Untuvatäkki on käytössä koko vuoden läpeensä, myös kesähelteellä. Ehkä kyse on tässä nyt perisuomalaisesta, neljän vuodenajan kansan rakkaimmasta puheenaiheesta, säästä. Onhan se nyt selvää ettei säällä oikeasti ole väliä. Aina löytyy valittamista.

Täällä löytyy myös se toinen puoli, jatkuvan lämmön suomat mahdollisuudet. Jos voi kesken läksyjen teon käydä Välimeressä snorklaamassa kalaparvien keskellä, ei voi valittaa. Jos voi syödä viisi jäätelöä päivässä ilman huonoa omaatuntoa, ihan vaan säilyäkseen hengissä, ei voi valittaa. Jos voi milloin vain kävellä kodistaan kadun yli työntämään varpaansa kuumaan hiekkaan, olla herkuttelemassa kaupungilla yömyöhään ilman että tarvitsee kenellekään muistaa ottaa pitkähihaista mukaan, hankkia parvekkeelle ihan mitä vaan kasveja koska kaktuksista orkideoihin ne takuuvarmasti kasvaa ja kukoistaa, ei voi valittaa.
Enkä mä oikeasti valita, mä vaan pörisen kuumuuttani.

 

Ja teinin koulu, se jännitti ensin mutta nyt se tekee onnelliseksi. Toissayönä ei kuulemma saanut kunnolla nukuttua kun jännitti kouluun menoa niin kovasti. Viime yönä ei saanut kunnolla nukuttua kun odotti kouluun menoa niin kovasti. Luokkakaverit on kivoja, opettajat mukavia. Paitsi espanjan opettaja, joka puhuu espanjaa mieluummin kun suomea eikä siitä ymmärrä yhtään mitään. Ja koulun ruoka on ollut parasta i-ki-nä! Eilen oli kinkkuananaspastaa, kolmea eri salaattia, tuoretta leipää. Tänään oli paellaa, merellistä tai kanaa, andalusialaisella salaatilla. Huomenna on uintia liikuntatunnilla. Välimeressä.

 

 

Tultiin Espanjan kesän keskelle.

 

Lentokoneessa meidän lapset on kuin kotonaan. Edes nousu tai lasku ei yleensä herätä sen kummempaa kiinnostusta. Tosin nyt laskun aikana Rasmus kuulutti kirkkaalla äänellä koko koneelliselle matkustajia mitä näki ikkunasta ja kuinka hienoa ja mahtavaa mikäkin ikkunasta nähty asia oli. Huutoasteikolla yhdestä kymppiin. Minkä sitä voi tehdä jos korvat menee lukkoon eikä meinaa kuulla edes omaa ääntään? Tämäkin asia kuulutettiin (”Äiti! Äiti tämä minun korva ei kuule mitään! Nyt se meni ohi. EI MENNYT OHI. ÄITI TÄMÄ KORVA EI TOIMI.”)  huutoasteikolla numerolla yhdeksän, joten kanssamatkustajat anteeksi vaan. Onneksi ongelma ilmeni vasta laskeutumisvaiheessa ja poistui hyvin pian laskeuduttuamme.

Koska aktiviteetit lentokoneessa olivat luonnollisestikin kovin vähissä niin niitä hyödynnettiinkin sitten olan takaa. Vessassa käynti oli ainoa liikunnallinen hetki lähes viiden tunnin lennon aikana, joten siitä muodostui hyvin seurallinen ja hohdokas tapahtuma. Ja yleensä mukana oli vähintään yksi kenellä ei oikeasti ollutkaan edes vessahätä, kunhan vaan oli hauska ahtaa itsensä samaan pikkuruiseen koppiin muiden kanssa. Josta johtuen meidän lauma tuli tutuksi koneen takaosan matkustajien keskuudessa. Uudestaan ja uudestaan, edestakaisin.

Toinen kahdesta lentokoneessa suoritettavissa olevista aktiviteeteista on tietenkin joko edessä tai takana istuvien naapureiden kanssa sosialisoiminen eleillä, ilmeillä ja äännähdyksillä. Koska edessä istuivat iskä ja isoveli jotka keskittyivät kiitettävällä hartaudella läppäriin ja tabiin, uhreiksi joutuivat takapenkillä istuvat esiteini-ikäiset pojat. Kyseinen traditio hoidettiin puolin ja toisin tunkemalla erinäisiä partikkeleita istuimien välistä kikatuksen ja hihityksen saattelemana, kynistä ja leluista takanaapureiden kenkiin ja hikisiin sukkiin. Poikien isä ei liiemmin ottanut nokkiinsa eikä puuttunut lasten touhuihin joten en viitsinyt itsekään stressata, hyvä vaan että keksivät puuhaa itselleen. Malagan lentokentällä ilmeni että kyseessä oli Juha Vuorinen (Juoppohullun päiväkirja etc) poikineen.

 

Lentokentältä päästiin paikallisen tutun kyydillä Fuengirolaan. Suomalaiseen tyyliin puolen vuoden uutiset sai tiivistettyä siihen että muutama päivä aikaisemmin elohopea oli kivunnut lähemmäs 40 asteeseen.

 

Vuokra-asunto löytyi helposti ja vastassa oli espanjalainen vanhempi pariskunta jotka ilmenivät myöhemmin olevan asunnon omistajan ystäväpariskunta. Tarkoitus oli tavata välittäjä ja hoitaa allekirjoitukset ynnä muut samalla, mutta espanjalaiseen tyyliin hän olikin tunnin myöhässä. Kiltti pariskunta kyllä ohjeisti meitä kaasun, veden lämmityksen ja pyykinpesukoneen kanssa ja onnistuin jopa ymmärtämään osan vauhdikkaasta ja eleikkäästä pajatuksesta. Astianpesukone oli kuulemma edellisen vuokralaisen jäljiltä rikki, mutta välittäjän saavuttua ja selvitettyä asiaa jonkin aikaa ja uhattua kutsua paikalle sähkömiehen selvittämään vikaa, espanjalaispariskunnan isäntä avasi astianpesukoneen viereisen kaapin, kumartui kömpelösti ja koplasi kaapista jotain ja simsalabim! kone alkoikin moitteettomasti imemään vettä ja pulputtamaan iloisesti! Ilmeisesti kyseessä olikin ohimennyt sähkövika, tai yrittämys kusetus espanjalaisittain. Pesukone kun on ikivanha, Espanjassa sähkö on todella kallista ja vuokraan sisältyy vesi jonka lisäksi sähkömaksu on kiinteä, eli sovitun kuukausihinnan ylimenevästä sähkönkulutuksesta vuokralaisen ei tarvitse maksaa. Olisi muuten voinut mennä läpikin mutta meidän yksi tärkeimmistä ehdoista vuokra-asunnolle oli astianpesukone. Me kun ei Juhan kanssa olla himotiskaajia. Kun pienet lapset tuosta kasvaa niin asiasta voidaan tinkiä, sittenhän meillä on omasta takaa kolme astianpesukonetta.

Kun asiat saatiin selviksi ja ylimääräiset ihmiset vihdoin pois asunnosta, oli helpottavaa saada vaihdettua matkavaatteet kevyisiin kesähepeniin ja päästä istahtamaan parvekkeelle aurinkotuoliin. Lapset ihastelivat merta ja katselivat hiljalleen uuteen päivään heräävää rantakadun sykettä. Tyhjä jääkaappi ja kuuma auringonpaiste pakottivat meidät pian jalkautumaan kadulle ja etsiytymään lähistölle tuttuun pihvipaikkaan, hyvään ja hieman kalliimpaan mutta oltiin me se ansaittu. Loppupäivä kului Mercadonan ilmastoidun ostosparatiisin kierroksella, pakollisella pulahduksella meressä ja sekalaisilla päiväunikokoonpanoilla.

 

On hankalaa tottua helteeseen. Pahinta oli vuosia sitten kun keskellä talvea lähdettiin Intiaan. Suomessa oli yli puoli metriä lunta ja parikymmentä astetta pakkasta ja kun Intiassa astuttiin ulos lentokoneesta, helle iski päin naamaa kuin seinä. Kehon piti tottua muutamassa tunnissa yli viidenkymmenen asteen lämpötilaeroon. Tällä reissulla ei siis periaatteessa parane kuumuudesta valittaa…  Täytyy vaan olla luova. Jäätelö auttaa hetkeksi mutta koska tuuttia ei kehtaa levittää naamaan, lievitys on lähinnä sisäistä. Uiminen on ihan jees, tosin meressä on lilluttava koko ajan koska heti kun sieltä nousee, iholle kuivuu valkoinen suolakerros ja aurinko heijastaa merestä niin että kuumuus on kaksin verroin polttavampaa. Vettä saisi juoda ihan jatkuvasti, paras olisi iso säiliö repussa ja sieltä letku suoraan suuhun. Tosin vesi ehtisi lämmetä lähes kiehumispisteeseen kulkiessaan letkussa ennen suuhun pääsyä. Tietenkin voisi pysyä sisällä ja lähteä ulos vasta auringon laskettua mutta vaikka meidän asunnossa saa läpivedon, näillä helteillä ilmankosteus ja lämpö tekee asunnon ilmasta lähes tukalaa hengittää. Ulkona saattaa hyvällä onnella löytää tuulenvireen. Siksi ei myöskään kannata edes yrittää pyyhkiä virtanaan valuvaa hikeä kasvoilta ja muualtakaan kropasta pois, koska tuulenhenkäyksen osuessa hikiselle iholle haihtumisesta siunaantuva viileys tuntuu paremmalta kuin keksi. Parasta on vettä juodessa roiskia sitä vahingossa mahdollisimman paljon myös vaatteille ja itsensä päälle, olla hidas ja laiska liikkeissään ja pysähdellä koko ajan limulla, mehulla, kahvilla, churroksilla ja käydä suihkussa joka kerta kun käy kotona. Silti ihoa kuorruttaa vähän tahmainen kerros vanhaa hikeä ja vaatteet on koppuraisia kuivuneen meriveden ja hien sekoituksesta. Kaikki tää on silti tervetullutta ihanuutta ja jatkuvaan kuumuuteen tottuu onneksi parissa päivässä.