Arki.
Koulu on alkanut, Juha on töissä, astianpesukone on rikki.
Tiesin että samat ärsytykset ja riidanpoikaset seuraavat paikasta toiseen. Aikanaan jo sen opin että ihmisten välisiä ruttuja ei saa suoristettua vetämällä väliin kilometrejä eikä parisuhdeongelmat ole paikkasidonnaisia. Muistaakseni me jopa välivuotta suunnitellessa sivuttiin asiaa jonkun erimielisyyden selvittelyn yhteydessä.
Tällaisella porukalla ei kuherruskuukausi kestä montaakaan päivää vaan arki soluttautuu päiviin nopeasti kuin muste vesilasiin riippumatta siitä kuinka erilaiseen ympäristöön yrittää karata. Ensin se tuntuu ärsyttävältä mutta kun sitä jää ajattelemaan tarkemmin, on oikeastaan helpottavaa että tutut tunteet ja ongelmakohdat löytävät tiensä luoksemme matkustetusta välimatkasta huolimatta. Uudessa ympäristössä samoihin vanhoihin ongelmiin löytää erilaisia lähestymistapoja.
Otetaan esimerkiksi oma suhtautumiseni kotitöihin.
En ole koskaan ollut varsinainen siisteysintoilija tai saanut tyydytystä hyvin hoidetuista kotitöistä (äiti! Sun nauru kuuluu tänne asti!) toisin kuin anoppini, jonka tullessa meille talo hohtaa puhtautta ja kaikki tavarat ja vaatteet maagisesti löytyvät omilta paikoiltaan. Silmiä häikäisevän kiiltävä tiskiallas on tyhjä astioista ja ppesukoneen kylkeen kasvanut vaatevuori kutistuu vääjäämättä kunnes jäljellä on enää sen syövereistä löytynyt surullinen, yksinäinen, tyhjä pyykkikori. Sen lisäksi pakastin on täynnä pullaa, leipää ja kaakkuja, vehnällä ja ilman tai tarvittaessa ilman maitoa riippuen kunkin perheenjäsenen sen hetkisistä ruokatottumuksista (tai tottumattomuuksista). Ja lämmin ruoka pöydässä ajallaan; asioita jotka koen itselleni yhtä tavoittamattomaksi saavutukseksi kuin syvänmeren kalalle päästä syömään banaania jugurtilla Intian Chaporan pieneen tienvierikuppilaan. Silti lattialla sikin sokin lojuvat vaatteet ja lelut ovat kuin roskia silmissäni ja petaamattomat sängyt ja astiat ympäri taloa nostavat niskavilloihin sähkönkipinöitä. Olen huomannut nalkuttavani edellä mainituista puutteista muille perheenjäsenille surutta vaikka itse sorrun ihan samaan. Pidän lieventävänä asianhaarana kylläkin sitä että päävastuu kodin ja perheen huollosta on silti minulla ja kaikenlainen huolimattomuus ja piittaamattomuus tietää lisätöitä jo valmiiksi loputtomaan työlistaani.
Kun olimme kumpikin ulkopuolisella töissä, ymmärsin helpommin väsynyttä puolisoani kun olin itsekin elävä raato työpäivän päätteeksi. Usein se oli Juha, joka nousi sohvalta lasten jotain vaatiessa, kun itselläni energiaa riitti ehkä juuri ja juuri hitusen kääntämään katsetta äänen suuntaan. Tietenkin raskas fyysinen työ vaati veronsa, mutta opin kunnioittamaan Juhan osallistumista tuolloin ihan eri tavalla. Nyt kun Juhankin työ on pelkästään tietokoneella istumista Espanjan auringon lämmössä, on etsittävä uusia näkökantoja sen ymmärtämiseen ettei hän lähellä olostaan huolimatta osallistu perheen arkipäivään muutoin kun vierailemalla lounaspöydässä ja silloinkin pikaisesti hotkien. Illat on pyhitetty yhdessäololle, mikä tarkoittaa sitä että olen käytännössä takaisin kotiäidin roolissa. Siinä samassa jota pakenin töihin kun pääkoppa alkoi rakoilemaan pienten sisäisten maanjäristysten seurauksena.
Koska, kuten sanoin, ympäristö ei muuta ihmisen sisäistä suhtautumistapaa ongelmiinsa kuin tietyissä rajatapauksissa (auringonvalon määrä ja kirkkaus auttaa ehkä estämään valottomaan aikaan helposti iskevää alakuloisuutta), mutta ympäristön vaihdos voi auttaa pääsemään ongelmaan käsiksi uudesta suunnasta.
Kuten tämä ongelmani kotitalouskoneudesta. Paikallisissa naisissa on iso osa kotiäitejä, kuten myös tänne muuttaneissa ulkomaalaisissa perheissä. Ehkä hekään eivät ole syntyneet siihen rooliin vaan oppineet ja kasvaneet tilanteen niin vaatiessa. Rannalla seurasin tänään pitkään perhettä, jossa espanjalainen äiti oli yksin kolmen lapsen kanssa. Lapset olivat iloisia, rakensivat riemuissaan hiekkalinnakaupunkia ja äiti sileäotsainen, rauhallinen ja kärsivällinen jopa silloin kun oli lähdön aika ja nuorin eksyi kerran toisensa jälkeen uudestaan kahlaamaan mereen. Itse ärsytystäni valitin teinille jostain tyhjänpäiväisestä asiasta samalla kun nuorimmainen kärtti pallonheittelyseuraa ja keskimmäinen lillui meressä, lähes huolestuttavan syvällä, uimarenkaan kanssa. Stressasin, ahdistuin ja ärsyynnyin samaan aikaan ja huomasin sen olevan itselleni tuttu tunneskaala. Koin niin selkeän eron energioissamme espanjalaisen äidin kanssa että alkoi hävettämään.
Lapset ovat muutenkin täällä ilosta kirkuvia ja innokkaan sosiaalisia, kun Suomessa on totuttu hyssyttelemään kovia ääniä ja vaatimaan vakavuutta ja vastuun kantamista jo nuorella iällä. Suomessa äidit hoputetaan töihin melkein synnytyspöydältä noustessa kun lapsen napanuora on vielä katkaisematta. Korostetaan yksilön vastuuta yhteiskunnasta ja sen kehityksen turvaamisesta jolloin luodaan sisäinen tarve tulla hyväksytyksi yhteisön jäseneksi asettamalla työ ja yhteiskunnallisen aseman turvaaminen jalustalle. Lapset yrittävät kurkkia jalustan varjoista vanhempaansa ja oirehtivat vanhempien läsnäolottomuutta jatkuvasti korostetummin. Omassa nuoruudessani saatettiin juoda muutama kalja viikonloppuna, joskus jopa pöllittiin viskipullo vanhempien kaapista ja kärsittiin seuraavan päivän krapulaa ja kotiarestia kun nykynuoret hankkivat itsensä jatkuvalle mielialalääkitykselle jo varhaisessa teini-iässä. Käsittääkseni tämä ei ole yhtä laaja ongelma välimeren maissa.
Läsnäolo lapselle on kallein lahja minkä aikuinen voi jälkikasvulleen antaa. Jotain hyvää kotiäitiydessäkin siis on, vaikka meidät kasvatetaan helposti ajattelemaan että kotiäitiys on laiskuutta ja yhteiskunnan siivellä elämistä. Jatkuva vastaan potkimiseni oman kunniani säilyttämiseksi ei ehkä auta ketään kun toisaalta oman nykyisen statuksen hyväksyminen antaa rauhan sekä itselle että läheisille. Vertaistuen kohtaaminen kaupassa, ravintoloissa, kadulla ja rannalla auttaa. Käytävässä kaikui toissailtana lasten villi huutotappelu ja väsyneen äidin ärjähdys joka ei kuulunutkaan meidän asunnostamme! Aina ei tarvitse siis jaksaa. Kadulla tuli vastaan perhe jossa äiti kantoi vuolaasti hikoillen raskaita kauppakasseja ja paimensi samalla uupuneena lapsiaan pysymään jalkakäytävällä ja olemaan törmäämättä vastaankulkijoihin… Okei, silloin kyllä huomasin katsovani omaa kuvajaistani kiinankaupan ikkunasta.
Joka tapauksessa, vaikka täällä naiset ovat ilmiselvästi perinteisempään naisen rooliin tottuneita ja vaikka minusta ei sellaista tule uudelleenohjelmoimallakaan koska komponenttini on valmistettu ja hiottu huippuunsa tasa-arvoisen kulttuurin kehdossa, voin silti kokea päivän työni arvokkaaksi ja tärkeäksi kun katson hymyileviä ja tyytyväisiä lapsiani (yleensä se viimeinen hetki ennen nukahtamista). Eikä minuuteni kärsi jos huomaan olevani ylpeä urhealla työllä saavuttamastani kodin hetkellisestä siisteydestä ja järjestyksestä vaikka en orjuuttanutkaan muita hoitamaan osaansa.
Olen siis kotiäiti. Ja ajoittain ylpeä siitä. Edistystä.
Seuraavaksi pureudun johonkin muuhun ongelmaani, koska nyt minulla on siihen aikaa. Aikaa ajatella lapsiani ja puolisoani, sukulaisiani ja ystäviäni. Parantaa tapojani ja kitkeä huonoja tottumuksiani ja ajatuskaavojani siinä missä laittaa uusia, parempia, itämään. Ei ehkä tänään, koska on jo myöhä, mutta mañana. Askel, pienikin, kerrallaan oikeaan suuntaan on suurempi saavutus kuin paikallaan pysyminen ja kaksin verroin matkaa verrattuna väärään suuntaan jatkamiseen.