Yksi aikakausi on lopuillaan. Kotiinpaluu kurkkii nurkan takaa, houkuttelee ja saa pasmat sekaisin. Ei oikein jaksaisi innostua, keskittyä saati rauhoittua. Koitan keskittää ajatukseni lähestyvään pääsykokeeseen, lukea ja opiskella. Samalla en kuitenkaan voi välttyä sen tulevaisuuden miettimiseltä joka on ollut väliaikaisesti jäädytettynä, siis Suomessa eli lähes sananmukaisestikin. Kevät koittaa sekä kotimaassa että meidän elämässä. Edessä on uudelleenrakennus.
En voi kuin kiittää tätä mahdollisuutta etsiä uudelleen elämänsä suunta. Kuulostella itseään kaukana siitä itselle muodostuneesta oravanpyörästä, niistä odotuksista ja vaatimuksista mitä omaan elämään tuntui kohdistuvan ulkopuolelta. Pääsin itse sellaiseen tilaan missä koen luopuneeni ylimääräisestä ja ravistaneeni kaiken harteiltani. Me lähdettiin tänne vailla tietoa tulevaisuudesta, tarkoituksena etsiä oma polku uudelleen ja vahvistaaksemme meidän perhettä yksikkönä sekä parisuhdetta sen perustana. Opettamaan lapsille itseluottamusta, kunnioitusta vierasta maata, kulttuuria ja ihmisiä kohtaan ja ennen kaikkea avaruutta mielen ja sydämen kasvuun. Mikä tahansa on mahdollista jos siihen uskoo.
Pikkuhiljaa tämän vuoden aikana irrallaan olleet ohuet säikeet ovat löytäneet suurin piirtein oman paikkansa ja tunnen itseni paljon paremmin kuin tänne tullessamme. Ehkä jopa voisin sanoa kerran ajelehtineeni virran vietävänä, tarttuen nöyrästi siitä oksasta mikä eteeni on kulloinkin työnnetty, päätyen aina kyllästymään ja ajallaan päästämään irti vaihtaakseni oksan uuteen, koska oksa ei enää tuntunut hyvältä käteen. Juha joskus aikoinaan yritti jonkun kriisin aikana kysyä, mitä minä itse oikein halusin elämältä. Yritin miettiä ja keskittyä, kaivaa sitä tietoa jostain pääkoppani uumenista, mutta lapio löi tyhjää. Ei löytynyt aarrearkkua vaikka kuinka kauhoin. Jatkoin siis muiden kautta elämistä, oli se sitten mieheni, lapseni tai joku muu paikalle sopivasti sattunut henkilö jolla oli visio. Ajattelin että kyllä mä sen joskus keksin.
Täällä on ollut aikaa ymmärtää ensin että on todella jättänyt menneisyytensä taakseen. Opetella huomaamaan että kaikki mahdollisuudet on käytännössä käytettävissä, koska tulevaisuuden suunnitelmat loppuvat nyt alkavaan kesään. Käydä läpi erilaisia skenaarioita tulevaisuudesta, mahdollisia kotipaikkoja tai -maita, ammatinvalinnallisia ja koulunkäynnillisiä vaihtoehtoja, ja lopuksi todella alkaa sekoittamaan sellaista kasvualustaa johon tuntuisi hyvältä itsensä istuttaa.
Tiedän, ettei monilla ole tällaiseen välivuoteen mahdollisuutta tai uskallusta ja toisaalta tiedän myös että meitä ”elämäntapapakolaisia” -joko osa-aikaisia tai vakituisia- on paljon. Oikeudenmukaisessa maailmassa jokaisella kuuluisi olla mahdollisuus tehdä elämästään sellaista missä voi kokea olevansa onnellinen, tyytyväinen ja rauhallinen. Edes joskus. Ehkä aina ei tarvitse repäistä niin rajusti kuin me, vaan riittää vaikka hetken hiljaisuus kalassa meren rantakalliolla istuen tai kukkulan laella tuulen humistessa alapuoleisessa laaksossa. Tai istuen kiikkustuolissa ja katsoen ulos ikkunasta, kuvitellen itsensä jonnekin kauas ihanaan ja kauniiseen hetkeen.
Jotkut, niinkuin me, tykkäävät tai tarvitsevat tehdä asioita isosti ja konkreettisesti. Mutta ollakseen onnellinen riittää että tietää mitä itse elämältä haluaa ja keskittää voimavaransa sen asian saavuttamiseen. Kun päämäärä on selvä, pelkkä matka siihen suuntaan minkä kokee itselleen tärkeäksi on voimaannuttava ja eheyttävä, kesti se sitten päivän, kuukauden tai viisitoista vuotta.
Nyt viimein, jostain pilvenretaleiden takaa alan hahmottamaan omaa päämäärääni, tai jos nyt ei lopullista sellaista niin välietappia ainakin.
Jakarandat kukkivat kaduilla vaaleanvioletteina pilvinä. Lämpömittari kutittelee kolmeakymppiä päivisin ja rannalla on niin kuuma että hiekalla ei voi kävellä ilman kenkiä. Leikkipaikkojen liukumäet sulattavat housut kiinni pyllyyn alas laskiessa. Nyt on kuitenkin vasta toukokuu ja kesä vasta hienoisesti aluillaan.
Lapset haaveilevat saareen pääsystä, kissojen silittämisestä, kavereiden näkemisestä, mummin leluhyllyssä odottavista aarteista.
Me jätetään tänne paljon. Ainainen auringonpaiste, lämpö, hiekkarannat ja ihana, ikuinen aaltojen kuiske ja leikki rantahiekan kanssa auringonkimmellyksen kultaamana. Ravintolat, leikkipaikat ja tutuiksi tulleet paikalliset, risteilevät kadut, torit ja aukiot. Vaikeinta on luopua niistä rakkaista jotka tänne vielä jäävät.
Toisaalta, meillä on kotiintuomisina monta matkalaukullista muistoja ja kokemuksia. Meillä on myös Skype, WhatsApp-puhelut ja miljoona valokuvaa. Mikä parasta, lentokoneet.
Ja Suomessa. Siellä meitä odottaa koti. Ja tulevaisuus.