Tultiin Espanjan kesän keskelle.
Lentokoneessa meidän lapset on kuin kotonaan. Edes nousu tai lasku ei yleensä herätä sen kummempaa kiinnostusta. Tosin nyt laskun aikana Rasmus kuulutti kirkkaalla äänellä koko koneelliselle matkustajia mitä näki ikkunasta ja kuinka hienoa ja mahtavaa mikäkin ikkunasta nähty asia oli. Huutoasteikolla yhdestä kymppiin. Minkä sitä voi tehdä jos korvat menee lukkoon eikä meinaa kuulla edes omaa ääntään? Tämäkin asia kuulutettiin (”Äiti! Äiti tämä minun korva ei kuule mitään! Nyt se meni ohi. EI MENNYT OHI. ÄITI TÄMÄ KORVA EI TOIMI.”) huutoasteikolla numerolla yhdeksän, joten kanssamatkustajat anteeksi vaan. Onneksi ongelma ilmeni vasta laskeutumisvaiheessa ja poistui hyvin pian laskeuduttuamme.
Koska aktiviteetit lentokoneessa olivat luonnollisestikin kovin vähissä niin niitä hyödynnettiinkin sitten olan takaa. Vessassa käynti oli ainoa liikunnallinen hetki lähes viiden tunnin lennon aikana, joten siitä muodostui hyvin seurallinen ja hohdokas tapahtuma. Ja yleensä mukana oli vähintään yksi kenellä ei oikeasti ollutkaan edes vessahätä, kunhan vaan oli hauska ahtaa itsensä samaan pikkuruiseen koppiin muiden kanssa. Josta johtuen meidän lauma tuli tutuksi koneen takaosan matkustajien keskuudessa. Uudestaan ja uudestaan, edestakaisin.
Toinen kahdesta lentokoneessa suoritettavissa olevista aktiviteeteista on tietenkin joko edessä tai takana istuvien naapureiden kanssa sosialisoiminen eleillä, ilmeillä ja äännähdyksillä. Koska edessä istuivat iskä ja isoveli jotka keskittyivät kiitettävällä hartaudella läppäriin ja tabiin, uhreiksi joutuivat takapenkillä istuvat esiteini-ikäiset pojat. Kyseinen traditio hoidettiin puolin ja toisin tunkemalla erinäisiä partikkeleita istuimien välistä kikatuksen ja hihityksen saattelemana, kynistä ja leluista takanaapureiden kenkiin ja hikisiin sukkiin. Poikien isä ei liiemmin ottanut nokkiinsa eikä puuttunut lasten touhuihin joten en viitsinyt itsekään stressata, hyvä vaan että keksivät puuhaa itselleen. Malagan lentokentällä ilmeni että kyseessä oli Juha Vuorinen (Juoppohullun päiväkirja etc) poikineen.
Lentokentältä päästiin paikallisen tutun kyydillä Fuengirolaan. Suomalaiseen tyyliin puolen vuoden uutiset sai tiivistettyä siihen että muutama päivä aikaisemmin elohopea oli kivunnut lähemmäs 40 asteeseen.
Vuokra-asunto löytyi helposti ja vastassa oli espanjalainen vanhempi pariskunta jotka ilmenivät myöhemmin olevan asunnon omistajan ystäväpariskunta. Tarkoitus oli tavata välittäjä ja hoitaa allekirjoitukset ynnä muut samalla, mutta espanjalaiseen tyyliin hän olikin tunnin myöhässä. Kiltti pariskunta kyllä ohjeisti meitä kaasun, veden lämmityksen ja pyykinpesukoneen kanssa ja onnistuin jopa ymmärtämään osan vauhdikkaasta ja eleikkäästä pajatuksesta. Astianpesukone oli kuulemma edellisen vuokralaisen jäljiltä rikki, mutta välittäjän saavuttua ja selvitettyä asiaa jonkin aikaa ja uhattua kutsua paikalle sähkömiehen selvittämään vikaa, espanjalaispariskunnan isäntä avasi astianpesukoneen viereisen kaapin, kumartui kömpelösti ja koplasi kaapista jotain ja simsalabim! kone alkoikin moitteettomasti imemään vettä ja pulputtamaan iloisesti! Ilmeisesti kyseessä olikin ohimennyt sähkövika, tai yrittämys kusetus espanjalaisittain. Pesukone kun on ikivanha, Espanjassa sähkö on todella kallista ja vuokraan sisältyy vesi jonka lisäksi sähkömaksu on kiinteä, eli sovitun kuukausihinnan ylimenevästä sähkönkulutuksesta vuokralaisen ei tarvitse maksaa. Olisi muuten voinut mennä läpikin mutta meidän yksi tärkeimmistä ehdoista vuokra-asunnolle oli astianpesukone. Me kun ei Juhan kanssa olla himotiskaajia. Kun pienet lapset tuosta kasvaa niin asiasta voidaan tinkiä, sittenhän meillä on omasta takaa kolme astianpesukonetta.
Kun asiat saatiin selviksi ja ylimääräiset ihmiset vihdoin pois asunnosta, oli helpottavaa saada vaihdettua matkavaatteet kevyisiin kesähepeniin ja päästä istahtamaan parvekkeelle aurinkotuoliin. Lapset ihastelivat merta ja katselivat hiljalleen uuteen päivään heräävää rantakadun sykettä. Tyhjä jääkaappi ja kuuma auringonpaiste pakottivat meidät pian jalkautumaan kadulle ja etsiytymään lähistölle tuttuun pihvipaikkaan, hyvään ja hieman kalliimpaan mutta oltiin me se ansaittu. Loppupäivä kului Mercadonan ilmastoidun ostosparatiisin kierroksella, pakollisella pulahduksella meressä ja sekalaisilla päiväunikokoonpanoilla.
On hankalaa tottua helteeseen. Pahinta oli vuosia sitten kun keskellä talvea lähdettiin Intiaan. Suomessa oli yli puoli metriä lunta ja parikymmentä astetta pakkasta ja kun Intiassa astuttiin ulos lentokoneesta, helle iski päin naamaa kuin seinä. Kehon piti tottua muutamassa tunnissa yli viidenkymmenen asteen lämpötilaeroon. Tällä reissulla ei siis periaatteessa parane kuumuudesta valittaa… Täytyy vaan olla luova. Jäätelö auttaa hetkeksi mutta koska tuuttia ei kehtaa levittää naamaan, lievitys on lähinnä sisäistä. Uiminen on ihan jees, tosin meressä on lilluttava koko ajan koska heti kun sieltä nousee, iholle kuivuu valkoinen suolakerros ja aurinko heijastaa merestä niin että kuumuus on kaksin verroin polttavampaa. Vettä saisi juoda ihan jatkuvasti, paras olisi iso säiliö repussa ja sieltä letku suoraan suuhun. Tosin vesi ehtisi lämmetä lähes kiehumispisteeseen kulkiessaan letkussa ennen suuhun pääsyä. Tietenkin voisi pysyä sisällä ja lähteä ulos vasta auringon laskettua mutta vaikka meidän asunnossa saa läpivedon, näillä helteillä ilmankosteus ja lämpö tekee asunnon ilmasta lähes tukalaa hengittää. Ulkona saattaa hyvällä onnella löytää tuulenvireen. Siksi ei myöskään kannata edes yrittää pyyhkiä virtanaan valuvaa hikeä kasvoilta ja muualtakaan kropasta pois, koska tuulenhenkäyksen osuessa hikiselle iholle haihtumisesta siunaantuva viileys tuntuu paremmalta kuin keksi. Parasta on vettä juodessa roiskia sitä vahingossa mahdollisimman paljon myös vaatteille ja itsensä päälle, olla hidas ja laiska liikkeissään ja pysähdellä koko ajan limulla, mehulla, kahvilla, churroksilla ja käydä suihkussa joka kerta kun käy kotona. Silti ihoa kuorruttaa vähän tahmainen kerros vanhaa hikeä ja vaatteet on koppuraisia kuivuneen meriveden ja hien sekoituksesta. Kaikki tää on silti tervetullutta ihanuutta ja jatkuvaan kuumuuteen tottuu onneksi parissa päivässä.