Kun katson elämääni taaksepäin, näen kauniita hetkiä, onnellisia hymyjä, ahdistusta, pohjatonta surua. Suurta hyvyyttä ja syvää pimeyttä, kaikkea siltä väliltä.
Muistan kyynelsilmin naurettuja vitsejä ja kulmat kurtussa luodattuja syvyyksiä, kuiskattuja salaisuuksia ja paikalleen seisahtunutta hiljaista tukea.
Tiedän miten helpottavalta tuntuu laskea alas kaikki suojamuurinsa. Tietää ettei se haittaa. Saan olla minä, kaikessa epätäydellisyydessäni, pelkojen ja vikojen tatuoinnit sielussani. Edes hetken, niin että ehdin hengähtää ja voimaantua jotta jaksan taas jatkaa matkaa.
Onnellisen seesteisistä hetkistä, kuivatuista kyyneleistä, rohkaisevista katseista. Kikatuksista sopimattomissa kohdissa, suorasta rehellisyydestä joka sai silmät avautumaan ja halauksista joista sain voimaa astua vielä yhden askeleen, niistä sadoista ja tuhansista mille ei löydy edes sanoja, kiitos.
Kiitos jokaisesta ystävästä jonka polku on ristennyt omani kanssa, kulkenut ehkä hetken tai pidempäänkin samaan suuntaan. Heistä jotka ovat jääneet taa kuten yhä mukana kulkevista.
Kiitos lähimmästäni, puolisostani, siitä pohjattomasta ystävyydestä minkä saan jakaa hänen kanssaan ja suojasta ja turvasta jonka hän minulle tarjoaa.
Kiitos ihanista sukulaisistani ja muista läheisistäni, jotka ystävyydellään ovat kutoneet vahvan tukiverkon sekä hyvien että pahojen päivien varalle.
Toivon että voisin korvata kaiken saamani ystävyyden, tuen ja rakkauden elämäni ystäville, mutta tyydyn hiljaiseen kunnioitukseen koska tiedän ettei sellaista voi korvata mille ei ole olemassa hintaa. Siksi sitä sanotaan korvaamattomaksi. Ja sitä on ystävyys.
Hyvää ystävänpäivää, rakkaat!