On ollut vähän saamaton olo. Sellainen vähän niinkun syysmasentunut. Ei oikein kiinnosta, ei jaksais eikä viitsis. Onko ihan pakko.
Nyt olis hyvä olla Suomessa, sais ihan rauhassa olla ja möllöttää. Laittaisin villasukat jalkaan, röhnöttäisin sohvan nurkassa viltti korviin asti vedettynä ja tuijottaisin takassa loimottavaa valkeaa. Mököttäisin sitä että ulkona on pimeää ja kylmää. Loskaa.
Siellä sais olla möksö ja mureena ihan rauhassa, ei tarttis tekohymyillä vastaantuleville jatkuvassa auringonpaisteessa.
Mutta ei.
Täällä on mukapakko olla pilke silmäkulmassa ja hymy herkässä. Mukapakko jutella ystävällisesti ihan vieraiden ihmisten kanssa. Mukapakko nauttia ruoasta ja juomasta ja samalla keskustella vilkkaasti ja elehtien, olla seurallinen ja nauraa vitseille. Mukapakko nauttia auringonpaisteesta ja lämmöstä ja hiekasta ja palmuista ja merestä.
Ha!
Suomalaisuus on juurtunut perskarvoihin niin tiukkaan että tunnen tänne asti vuodenaikojen vaihtelun. Kuukausi sitten haistoin ruskan, syksyisen sateen ja talven tulon. Sitä tuoksua ei muut voi tunnistaa. Kun yhtenä aamuna astuu ulos ja ilmassa tuoksuu lumi, vaikka pakkasiin on vielä hetki aikaa. Sitä kauneutta ei muut osaa arvostaa, kun illan tullen ensipakkaset saa kaiken kimaltelemaan niin kauniisti kuin miljoonat tähdet olis tipahtanut maan pinnalle kuorruttaen kaiken timanttihileellä. Kun ensimmäisen kunnon pakkasyön jälkeen puut ja pensaat on saaneet huurrekerroksen ja näyttää kuin olisi tipahtanut keskelle kaunista satua.
Nyt voin aistia sen odottuneen jännityksen, lumi on jo matkalla peittämään kaiken hipihiljaiseen valkeaan vaippaansa. On aika hiljentyä, himmata tahtia, vaihtaa vapaalle. Kääntyä sisäänpäin.
Mutta ei täällä, ei! Täällä jatketaan porskuttamista niinkun mitään ei olis tapahtunut. Taas jotkut keski-iän ylittäneet ikinuoret on rannalla pelaamassa lentopalloa. Ärsyttävä läiskiminen kaikuu meidän parvekkeella asti. Leikkipaikalla joku onneton kahden lapsen isä yritti hymyillä. Siinähän hymyilet, ihan vapaasti mutta valitse uhriksesi joku muu yhtä ärsyttävän imelä kontaktinkaipuinen äityli tai isukki. Kadulla kävellessä en viitsi edes kohottaa katsetta, omat varpaat kiinnostaa enemmän kuin jatkuva ystävällisten hymyjen ja iloisten naamojen vastaantuleva virta.
Onneksi on nää. Ne on vielä liian pieniä, niitä ei ole ohjelmoitu mihinkään pysyvään tiettyyn todellisuuteen, tapaan toimia tai olla toimimatta. Mutanttikin on vielä vaiheessa, mitään pysyvää vahinkoa ei ole ehtinyt tapahtua, kiitos liikkuvan elämäntavan ja koettujen kultturien. Heille kaikki on vielä auki. Ja siksi he onnistuvat repimään auki myös minun kovaksi kuivuneita kuoriani, herättävät hassulla lauseella kesken murehtimisen ja pusulla poskelle kun kerään myrskypilviä pääni päälle. Huomaavat yhtäkkiä jotain kaunista ja ihmeellistä minkä ohi olisin muuten kävellyt tuijottaen menneisyyteen tai tulevaan.
Tällaisina kausina täytyy ehkä antaa vähän periksi. Mennä ulos syömään vaikka viikkokiintiö on jo täynnä. Antaa lasten valvoa vähän myöhempään, antaa puolisolle anteeksi vähän enemmän ja itselleen myös, teinille ylimääräistä peliaikaa ja suklaapatukan. Jos vaikka joka päivä seisahtuisi miettimään mitä voisi tehdä oman olonsa parantamiseksi. Liian monet unohtavat tärkeimmän; oman jaksamisensa. Jos ei itsellä ole hyvä olla, miten sitä voisi jakaa muille tai edes yrittää ylläpitää omilla läheisillään?