Lopputulema.
Summa summarum.
In the end.
Nyt on ehkä paras aika lopettaa sapattivuosi. Muutama viikko on vielä jäljellä ennen kun koulut alkaa, lomasta nauttimisen viimeiset tikistykset, väkisin rutistetut pisarat ennen arkea. En voi sanoa että ennen arkeen palaamista, koska tässä tapauksessa arki on täysin uutta. Siitä lisää myöhemmin.
Nyt palataan hiukan taaksepäin.
Pakkausta, siivousta, tuskaisaa hikoilua seisovassa kuumuudessa. Jännitystä, haikeutta. Muistan selvästi lähtöpäivän kun junalle mennessä veimme kassillisen lasten vaatteita rakkaalle ystäväperheelle. Kolmen ison matkalaukun vetäminen kadulla käsimatkatavaroita unohtamatta, lisäksi läppärilaukku, käsilaukku, pienten reput ja yli kolmenkymmenen asteen helle. Pakkauduimme jättämään hyvästit ystävillemme, haikea pala kurkussa ja isot lupaukset siitä että pian nähdään. Suukkoja, halauksia, lasten hämmentyneitä ajatuksia leijailemassa niinkuin pölyhiukkaset auringonvalossa. Ei oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Me ollaan lähdössä.
Junassa ihmiset vilkuilevat kun meidän joku laukuista kaatuu junan jarruttaessa. Tytön värikynät valuvat avonaisesta repusta iloisesti kopsahdellen ympäri junan lattioita.
Lentokentällä kuhina tarttuu. Säpisevä kihelmöinti saa ihokarvat väreilemään, posket punoittamaan ja hengityksen kiihtymään. Sanotaan heipat Juhalle joka jää vielä viikoksi teinimutantin kanssa Espanjaan äijäilemään. Mä en edes haluaisi jäädä. Mun paita näyttää kainaloiden kohdalta jo nyt samalta kun Putouksessa sen hahmon, jolla ”soijaa pukkaa” aina terminaalissa ja kesä on Espanjassa vasta aluillaan. Mulla pukkaa soijaa jo sillon kun joku sanoo ”plus kakskytviis!”, joten kotiinlähdön ajoitus oli ihan oikea.
Tosin viimeiset illat oli haikea olo istua parvekkeella, tuoksutella ilmaa ja kuunnella kaupungin ääniä. Viimeisinä päivänä kierrettiin vielä kerran rakkaat paikat ja ravintolat, nautittiin tutuista, ystävistä ja omiksi muodostuneista asioista. Kun oikein syvään vetää henkeä haistaakseen sen hetken tuoksut ja muistaakseen ne vielä vanhana kiikkustuolissa, se on aistimuistiin tallettamista. Sitä, kun joskus vuosien päästä tulee häivähdys jostain tuoksusta tai mausta mitä jää miettimään että mistä se onkaan niin tuttu… ja vaikka ei muistaisikaan missä ja milloin, herättää se tunteen. Mun aistimuistiin tallentunut tunne viimeiseltä illalta on täyteläinen, onnellinen ja täydellisen kiitollinen. Kiitollinen koetusta ja eletystä ajasta ystävien ja rakkaiden keskellä lämmössä, auringon välkkyessä meren aalloilla. Uskomattoman hienoja kokemuksia ja kohtaamisia maassa joka ainakin meihin teki lähtemättömän vaikutuksen vieraanvaraisuudellaan ja ystävällisyydellään. Lämmöllään ja valollaan.
Meillä oli välilasku Oslossa, joka sekin jäi mieleen. Lentokoneen soikea ikkuna, josta näin ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen saaristoa! Ja rannikon sankkaa metsää! Joulukuun Suomi-visiittiä ei voi laskea, koska silloin oli pilkkopimeää, mustaa ja harmaata. Ei erottanut puita katulyhdyistä jotka nekin olivat pimeänä, koska oli keskitalvi. Yritin nieleskellä kyyneleitä kun kone laskeutui Oslon kentälle, kun pystyin melkein haistamaan metsän, havupuiden raikkauden ja aluskasvillisuuden sammaleisen kosteuden.
Lopulta Suomessa kaikki oli niin tuttua. Ja niin outoa. Vanhaa ja uutta. Mutta niin onnellista! Yritin olla olematta, että ehtisin nauttia, sopeutua ja totuttautua samaan aikaan kun pienet lapset yrittivät saada kiinni menetetyn ajan heti nyt, tehdä, nähdä ja tuntea kaikkea kaipaamaansa samassa hetkessä. Kakofonian keskipisteessä.
Viikko jälkikäteen palattiin lentoasemalle vastaanottamaan teinimutanttia ja Juhaa. Lapset juoksivat käytävää pitkin innoissaan iskää vastaan kun vastaan kävelevä naisihminen oli jäädä pienten jalkojen pyörremyrskyn kouriin. Totutusti hymyilin iloisesti niinkuin aina rantakadulla vastaavassa tilanteessa, mutta sainkin ymmärtäväisen naureskelun sijaan vastaani nyrpeänhalveksuvan nenänvarsikatseen. Mehän oltiinkin jo Suomessa! Ja täällä lapset ei saa juosta ja nauraa julkisissa tiloissa, koska joku saattaa A) pahastua, B) kateellistua, C) satuttaa itsensä, D)… ihan sama oikeastaan, koska olen viimeisen vuoden aikana ymmärtänyt sen että kaikkialla ei toimita niin kuin Suomessa. Ja koska me ollaan vaan pieni osa maailmaa, meidän kaikkien ei tarvitsekaan toimia, ajatella tai tuntea niinkuin Suomessa on tapana. Ja mä en meinaakaan. Mä meinaan elää, etsiä onnellisuutta, kauneutta ja hyvyyttä. Ihan niinkuin tähänkin asti, mutta mun ei enää tarvitse tuntea siitä häpeää kun tiedän että jossain muualla se on ihan arkipäivää. Ehkä omalla esimerkilläni saan edes muutaman nyreyden käännettyä heleydeksi.
Sapattivuosi kiittää ja kuittaa.