Uusi lomakoti on kiva. Jääkaappi vuotaa vähän ja keittiön työtasot on kuprullaan. Sulake poksahtaa heti jos on liedestä kaksi levyä päällä samaan aikaan kun lämmityspatteri on seinässä. Tää on vähän reissussa rähjääntynyt, kulunut mutta yllättävän toimiva. Niinkun asujansa.
Tää on vähän pienempi kuin edeltäjänsä. Ei oo pitkää käytävää joka erottaa teinilän omaksi yksikökseen vaan kaikki on lähellä, mikä on mukavaa. Parveke on myös pienempi, just ja just mahtuu kaksi tuolia ja pöytä. Näkymät on kirkkoaukiolle, missä on suihkulähde, appelsiinipuita ja kaunis kirkko. Aurinko paistaa koko iltapäivän. Bussikadulla on elämää koko ajan, taustahälyä, kirkon kelloja, autojen tööttäyksiä, mutta se ei haittaa. Tuntuu että ollaan läsnä jossain.
Kaikki toimii hyvin. Telkkari meni rikki, parissa tunnissa haettiin korjaukseen ja tuotiin uusi tilalle. Alaoven summeri ei toiminut, korjaaja oli paikalla seuraavana aamuna. Kun syksyllä etsin vuokra-asuntoa kevääksi, vapaana ei ollut kuin muutama joista valita. Jouduimme tinkimään vaatimuksistamme, koska tähän asuntoon ei kuulunut astianpesukonetta. Se oli alun perin yksi ehdottomista arjen helpotuksista, koska meistä kumpikaan ei nauti käsin tiskaamisesta ja viiden hengen taloudessa tiskiä kertyy jonkin verran. Yllätys olikin suuri kun Juha kävi asunnon avaimia hakemassa, välittäjä nimittäin myhäili rappukäytävässä että ylhäällä odottaa yllätys. Juha oli huokaissut mielessään että jaahas, mitähän nyt. Asunnon omistaja olikin siirtänyt keittiössä olleen pyykinpesukoneen yhteen makuuhuoneeseen ja keittiössä meitä odotti upouusi astianpesukone. En ole vieläkään keksinyt miten makuuhuoneen nurkkaan on onnistuttu vetämään pesukonetta varten sekä tulo- että menovesi ilman suurempia näkyviä remontin jälkiä…
Arki lähti käyntiin pienellä rykimisellä mutta teinin pikaflunssasta ja pienten lasten muutaman päivän oksennustaudista selvittyämme olo on ollut lähes kotoisa.
Välttääksemme syksyllä jo koetun paikalleen jumittumisen ja liiallisen arkiintumisen, vuokrattiin jo ensimmäisenä viikonloppuna auto ja lähdettiin tutustumaan uusiin maisemiin. Lauantaina aloitimme Smurffikylästä. Júzcarin kirkkaan vaaleansininen kylä löytyy keskeltä vuoria reipas sata kilometriä Malagasta Rondaan päin. Heti noustessamme vähän korkeammalle rinteelle, alkoi tien vieressä näkyä lumisia kohtia ja mitä korkeammalle tie nousi, sitä laajemmiksi lumialueet muuttuivat. Viimeisenä muutamana yönä oli ollut kylmintä pariinkymmeneen vuoteen ja espanjalaiset olivat lähteneet ihmettelemään vuorille satanutta lunta. Tien reunat olivat täynnään pysäköityjä autoja ja perheitä lumisotasilla. Lumisimmilla alueilla oli oikeita kansanvaelluksia ja bongasin jopa yhden pulkan. Mutkaisia rinneteitä saavuimme lopulta metsäiselle alueelle jossa talvi oli iskenyt kovalla kouralla tiputtaen puista lehdet ja tuuli tuiversi lehtiä tielle niin että näkymä oli kuin kotosuomesta parhaimpaan syksyn aikaan. Jyrkän mutkan jälkeen rinteestä pilkisti kuollutta ja kuivunutta ruskeaa vasten hauskana kontrastina vaaleansinisiä taloja ja koko kylän sinisyys oli melkein häikäisevää. Kylässä kuvattiin muutamia vuosia sitten smurffielokuva jolloin kylän jokaikinen talo maalattiin vaaleansiniseksi. Smurffeja löytyi sieltä täältä sekä isoina patsaina että pieninä nukkeina ja lapsilla oli hauskaa niitä etsiessä.
Júzcarista jatkoimme Rondaan, kun kerran olimme jo niin lähellä. Lähellä kaupunkia pellot olivat saaneet lumikuorrutuksen ja ihmiset ihastuksissaan vaelsivat pelloilla ihmetellen valkeaa ihmettä. Tämä on varmasti polttavin puheenaihe pitkään ja tästä kerrottaneen tarinoita lapsille vielä vuosien päästä.
Rondaan päästyämme ilma oli muuttunut sateiseksi ja tuuliseksi. Kävimme joka tapauksessa pienellä kävelyllä tarkoituksena lounastaa jossain kuuluisan sillan kupeessa. Suureksi harmiksi kävi ilmi että kaikki ravintolat olivat sulkeneet ovensa päivän ajaksi ja avaisivat vasta illalla joten päädyimme kaakaolle kävelykadun varren pieneen kuppilaan. Kaakaon ja kahvin voimin palasimme autolle ja hieman pettyneenä ja kylmissään ajoimme takaisin kotiin ja suoraan tuttuun ja turvalliseen ravintolaan syömään kunnon aterian.
Sunnuntaina valitsimme kohteeksi Malagan itäpuolella sijaitsevan Nerjan kylän jossa menimme tutustumaan tippukiviluolaan. Luola teki suuren vaikutuksen myös lapsiin, jotka ihailivat upeita tippukivimuodostelmia silmät suurina. Jopa kuopus jaksoi koko tunnin kierroksen kysymättä kertaakaan ”millon ollaan perillä?”. Teini vaikuttui maailman suurimmasta tippukivestä, joka ulottui valtavan taaemman luolan katosta maahan asti ja on muodostunut ison maanjäristyksen seurauksena, kun osa suuresta tippukivirykelmästä tippui luolan pohjalle ja ajan kanssa kattoon jäänyt osa kasvoi hiljalleen kiinni maahan tippuneeseen kivimassaan.
Luolasta jatkoimme Nerjan kylään lounaalle ja löysimme mukavan rantaravintolan jossa nautimme edullisen ja maukkaan lounaan maustettuna hyvällä palvelulla. Kaunis kylä ja rauhallinen rantakatu pistivät miettimään josko seuraavalla Espanjan reissulla majoittaisimme itsemme Nerjaan. Tällä reissulla teinin koulu pakottaa meidät asumaan Fuengirolassa, mutta onneksi voimme tehdä matkoja, tutustua ympäristöön ja kokea uutta aina vapaa-ajalla.
Nerjassa ollessamme muistin tuttuni kesällä usuttaneen minua käyvän tutustumassa Espanjan yhteen suurimmista hippiyhteisöistä joka on vuosia sitten löytänyt sijansa Orgivan vuoristokylän liepeiltä. Koska olimme ajaneet jo pitkän matkaa sinne päin ja päivä oli vasta puolessa, suunnistimme Sierra Nevadan juurille ja Orgivan kylää kohti. Ajoimme Orgivaan vuoren rinteiden kippuraisia teitä, ohitimme suuren padon, ihailimme kauniita vuorimaisemia ja juuri auringonlaskun aikaan saavuimme perille. Orgivan kylässä arvuuttelimme ohikulkijoiden hippipotentiaalia muttemme löytäneet mitään varsinaiseen hippiyhteisöön viittaavaa. Kokeilimme vielä onneamme kylän yläpuoleisessa vuoristossa jossa kommuunin piti lukemani mukaan löytyä, mutta koko ajan kapeammiksi ja jyrkemmiksi muuttuvat tiet pakottivat meidät ajelemaan etananvauhtia ja lopulta päätimme luovuttaa ja nautimme vuoren rinteellä auringonlaskun viimeisten säteiden valosta ja upeista maisemista.
Maanantaina ystäväni Riikka oli jo toipunut sen verran flunssastaan että nappasin hänet mukaan Benalmadeinan perhospuistoon. Buddhatemppelin naapurissa sijaitseva perhospuisto oli Kiteen vastaavaan verrattuna pienempi mutta yhtä kiva kokemus. Perhosten lisäksi puistossa asustelee myös pikkuinen kenguru, iso iguana ja parvi värikkäitä papukaijoja. Pääsimme myös todistamaan perhosen kuoriutumista kotelostaan. Varsinkin perhosrakas tyttäremme oli onnessaan perhosten ympäröimänä.
Siestan jälkeen viimeiseksi päiväreissukohteeksi valikoitui Fuente de Pierdan suolajärvi ja sen laguunin flamingoyhteisö. Teini sai vapautuksen tästä kohteesta joten lähdimme kolmen aikuisen ja pienten lasten kanssa flamingojahtiin. Tosin saavuimme perille auringonlaskun aikaan ja kesti aikansa ennen kun löysimme kohdan mistä nähdä rantakasvillisuuden takaa laguunille joten lopulta oli mahdotonta erottaa mitä tirppoja vedessä räpiköi. Taas kerran maisemat olivat kuitenkin huikeita ja ylitse lentävät tuhansien lintujen parvet jotka vaan jatkuivat ja jatkuivat, olivat vaikuttava näky.
Tiistaina ehdittiin vielä käydä Riikan ja lasten kanssa Mijaksen kylän puutarhassa kävelyllä ennen kun auto oli palautettava. Sovittiin jo seuraavaksi reissuksi Sevillan kaupunkikierros parin viikon päähän, sitten pitää ehdottomasti nähdä Granada ja Alhambran linna ja miksei käydä myös Marokon puolella…
Mukavia reissuja olette tehneet siellä.